tiistai 22. joulukuuta 2015

Hämmentäviä ajatuksia Pasista

Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?

PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.

Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!

PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!

Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.

On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.

PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

PAS - Piina Alkaa Siitä

Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.

Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D

Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.

Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.

Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.

Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

lauantai 24. lokakuuta 2015

Odotan ristiriitaisesti ristiriitaista odottamista

Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.

Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.

Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!

Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.

Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.

Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.

Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.

Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?

Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Loppusuoralla vai loppu suoralla?

Ensimmäinen IVF-hoitokertamme alkaa olla loppusuoralla. Takanamme on nyt noin viikko Rouvan pistelyä ja hormonien vaikutuksia, edessä se kaikkein jännittävin osuus. Toisaalta taidamme peloistamme huolimatta molemmat odottaa Rouvan kanssa tuota hetkeä. Vaikka viikko onkin sujunut suorastaan yllättävän iisisti, on Rouvan kasvoilta ja puheista kyllä voinut aistia paljon siitä tuskasta, mitä hän joutuu jälleen kerran tälläkin etapilla lapsettomuutemme takia kokemaan. Ja miten hyvin hän onkaan jälleen kerran tämän kaiken kestänyt. Jotenkin odotin kaikkien lukemieni ja kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen Rouvasta kuoriutuvan pistosten myötä hormonihirviö, jonka tiellä ei kannata olla ja jolle ei parane sanoa poikkipuolista sanaa jos henkikulta on itselle vähääkään kallis. Pientä takakireyttä lukuunottamatta viikko on sujunut kuitenkin varsin sopuisissa merkeissä. Ehkä olen
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)


Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.

Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D

Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...

Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.

Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?

torstai 15. lokakuuta 2015

Piikki lihassansa

Hoidot aloitettu: check! Siis Hoidot isolla H:lla. Tai oikeammin isoilla kirjaimilla: IVF. Ja saihan noita odottaakin! Puhumattakaan kuluneista kolmesta vuodesta, myös Rouvan kierto piti meitä molempia tiukasti otteessaan venyessään jälleen ylipitkäksi. Ja jälleen kerran toistui sama kaava: kierron venyminen ei vaivannut minua suoranaisesti, mutta kun Rouva tuskaili asian kanssa päivittäin, oli sitä tuskaisaa seurata avuttomana vieresä. Äkkiseltään luulisi, että helppohan se on itse vain odotella, kun kyse ei ole omassa kropassa tapahtuvista asioista. En silti tuulettaisi sivusta seuraajan roolin olevan mitenkään olennaisesti helpompi...

Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3

Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.

Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.

Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!

Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kohti uutta aamunkoita

"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.

Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.

Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?

"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.

"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.

Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi

"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon

Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.

Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.

Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.

Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D

Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Nämä ovat suuria askeleita lapsettomille, mutta pieniä askeleita muulle ihmiskunnalle

Töp, töp, töp. Kolme pientä askelta, jotka ovat vieneet minua taas merkityksellisen matkan eteenpäin lapsettomuuden kivisellä polulla. Olen siis ottanut lähiaikoina kolme itselleni merkityksellistä edistysaskelta lapsettomuuden suhteen.

Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."

Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.

Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.

Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.

Töp, töp, töp.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

maanantai 17. elokuuta 2015

Paluu lomalta: tilannekatsaus

Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...

Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).

Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).

Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:
  1. Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
  2. Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.
Moni arvanneekin jo, että olemme päätyneet keskustelujen jälkeen jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiomme jatkaa raskautumisyrityksiä lähiaikoina tai ainakin pyrkiä IVF-hoitoihin. Mikäli tämä vaatii lupaa lääkäriltä, joutunemme kiertämään hoitoihin niin monen lääkärin kautta, että kohdalle sattuu luvan antava tapaus. Voi kuulostaa kylmältä ja raa'alta, tiedän. Vielä kylmempää ja raaempaa on kuitenkin elää epätietoisuudessa ja ikuisen odottamisen syvässä kaivossa, josta ei näe ulospääsyä vaikka kuinka tähyilisi.

Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?

perjantai 10. huhtikuuta 2015

(Tulisipa tästä) elämän kevät!

Keväinen tervehdys! Saatoin aloittaa uuden blogahduksen noinkin pirteillä sanoilla kahdesta syystä: etenevät kevät auringonpaisteineen antaa energiaa ja ensimmäinen työpsykologilla käynti on nyt onnellisesti takana. Ehkäpä tuo kevään eteneminen on sen verran tuttua huttua, että voinen hypätä sen yli suoraan jälkimmäiseen aiheeseen...

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.

Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.

Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.

Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.

Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ammattiapua molempiin päihin

Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.

Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.

Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."

Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.

Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.

Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.

Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.

Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Miten ja miksi

Lapsettomuus on outoa. Miten ihmeessä luonto voi toimia siten, että se estää ihmisen lisääntymisen? Miten voi olla mahdollista, että suvun ja koko Homo sapiens -lajin tulevaisuuden jatkaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta onnistu? Olemme keskustelleet tästä aiheesta Rouvan kanssa viimeisen parin vuoden aikana lukuisia kertoja päätyen aina samaan lopputulokseen: ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Tiedän, ettei asia ole suinkaan aivan näin yksioikoinen, joten avataanpa sitä hieman. Mutta sitä ennen joutunen julistamaan blogini ensimmäisen disclaimerin: Mainittakoon jo tätä kirjoittaessa, että seuraava voi sisältää hieman avautumista. Tarkoituksenani saati tavoitteenani ei ole nostaa itseäni tai meitä tai ketään muutakaan lapsettomuudesta kärsivää tai kärsinyttä muiden yläpuolelle. En tarkoita kirjoituksellani myöskään millään muotoa väheksyä tai arvostella ketään, kenenkään elintapoja, raskaaksi tulemista tai elämää yleensä.

Lapsen saamisen kannalta suotuisassa elämäntilanteessa elävien lapsettomuus johtuu usein hedelmällisyyshäiriöstä. Hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. ihmisen ikä, fyysinen ja henkinen terveys sekä elintavat. Pettymyksiä kohdatessaan ihmisellä on taipumus tarkastella tilannetta omaa toimintaansa arvioiden: Olenko tehnyt kaiken tarvittavan? Olenko tehnyt kaiken oikealla tavalla ja riittävän hyvin? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin tai vielä paremmin?

Olemme Rouvan tällä hetkellä remissiovaiheessa olevaa perussairautta (colitis ulcerosa) lukuun ottamatta varsin terveitä ja ns. terveitä elämäntapoja noudattavia nuoria aikuisia. Olemme molemmat ja tietenkin erityisesti Rouva on kaikkein hedelmällisimmässä iässä ja pidämme molemmat huolta terveydestämme säännöllisen liikunnan ja monipuolisen ruokavalion avulla. Lienee turhaa mainita, ettemme kumpikaan polta tupakkaa, eikä Rouva ole käyttänyt alkoholia pian pariin vuoteen – ja allekirjoittanutkin on kallistanut pulloa kohtuukäytön merkeissä vain pari–kolme kertaa vuodessa.

Olemme molemmat normaalipainoisia (nyt kun Rouva sai tautinsa kuriin ja hieman lihaa luiden ympärille). Rouva huolehtii riittävästä ravintoaineiden saannistaan syömällä vitamiinipillereitä, jotka sisältävät myös raskautumista ja raskauden aikana tarvittavaa foolihappoa. Saamme mielestämme riittävästi lepoa. Olemme jopa panostaneet hyviin yöuniin tekemällä makuuhuoneesta meille sopivan ympäristön, mihin kuuluvat pimennysverhot, toimiva tuuletus, älyvaahtosänky... Myös ihmissuhdeasiamme ovat kunnossa emmekä ole kumpikaan koskaan sairastaneet mitään sukupuolitautia. Aktiivista raskauden yrittämistä on nyt takana parisen vuotta, joten todennäköisyydetkin ovat tapelleet meitä vastaan jo hyvän tovin.

Silti emme yrityksestä huolimatta saa lasta. Muille niitä näyttää kyllä siunaantuvan.

Miksi huumeiden käyttäjät tulevat raskaaksi? Miksi luonto ei estä raskaaksi tulemista, vaikka heidän fysiikka (ja mieli) on jatkuvasti valtavan rasituksen alla? Miksi alkoholistit tulevat raskaaksi? Miten veressä jatkuvasti virtaava alkoholi ja sen vaikutukset ihmiseen eivät estä raskautta? Miksi ketjupolttajat tulevat raskaaksi? Tupakansavu sisältää (lähteestä riippuen) tuhansia erilaisia kemikaaleja, joista 5060 aiheuttaa syöpää. Kuinka tämä voi olla hyvä asetelma uudelle ihmislapselle? Miksi mieleltään epävakaat tai sairaat, miksi rajusti ylipainoiset, miksi liikuntaa harrastamattomat, miksi miksi miksi...

Näitä minä mietin. Mietin ja murehdin. Ja kysyn kerta toisensa jälkeen: miksi me emme saa lasta. Miksi me, omasta mielestämme kaiken oikein ja vähän enemmänkin tehneet ja raskautta pari vuotta yrittäneet emme saa jotain, mikä näyttää onnistuvan toisilta sormia napsauttamalla?

Niin, nuo helposti raskautuvat. Heitä on tuntunut putkahtelevan viimeisen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Erityisesti viimeisten kolmenneljän kuukauden aikana olemme saaneet lukea lukuisia raskausuutisia Facebookista kavereiltamme ja tuttaviltamme. Tänään noita uutisia tuli kahdelta tuttavalta. Hip ja nimittäin hurraa Mutta suurin niistä on kateus... Raskausuutisten yhteydessä keskusteluihimme Rouvan kanssa on noussut viimeisen puolen vuoden aikana yhä enenevissä määrin myös puhetta raskauden ja lapsen arvostamisesta. Osaavatko lapsen tuosta vain tehneet arvostaa raskauttaan ja jälkikasvuaan samalla tavalla kuin lapsettomuudesta kärsineet? Onko tämä ajatusmalli edes oikeutettu? Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen taidan jättää tämän aiheen käsittelyn myöhemmäksi. Sitä ennen olisi mielenkiintoista kuulla, mitä blogini lukijat asiasta ajattelevat!

torstai 5. helmikuuta 2015

Onnen vuosi 2015

Tällä kertaa blogia kirjoittelee askeleen kypsempi lapseton, sillä viime viikolla mittariin ilmestyi numerot kolme ja nolla. Parin viime viikon ajan kuumin kysymys onkin ollut: miltä nyt tuntuu? Reilu viikko uusille kymmenille siirtymisestä voisin vastata perin lakonisesti: ei miltään. Toista se oli kuitenkin syntymäpäivän aattona.

Niin paljon kuin ikäkriiseistä vuosikymmenten vaihtuessa puhutaankin, olen suhtautunut koko ikäkriisi-käsitteeseen vähintäänkin epäilevästi. Numeroitahan ne vain, sano. 29 vuoden ja 364 päivän kypsässä iässä taisin kuitenkin itsekin kärsiä hetkellisesti ikäkriisistä - mistä syytän lapsettomuuttamme. Myönnän, että olin väsynyt, kenties hieman univelkainenkin, mahdollisesti lievästi stressaantunut ja tulevia illanistujaisiakin olisi pitänyt saada suunniteltua. Ja niinpä ajatukseni ajautuivat saunomisen lomassa tulevaan pyöreiden täyttymiseen ja etenkin siihen, missä ja mitä minä olen saavuttaessani tuon merkkipaalun.

Nuorena, kun kaikki ovet ovat vielä avoinna ja moni risteys kohtaamatta, ihmisellä on taipumus maalailla tulevaisuuttaan ja kenties asettaa itselleen joitain tavoitteita elonsa mutkaiselle polulleen. Paljon on tuo polku mutkineen ja mäkineen tuonut eteeni ja paljon on toivottavasti vielä kohdattavanakin. Monet polullani kohtaamat asiat ovat olleet myös itseni nuoruudessani ennustamia tai oikeammin toivomia. On koulutus, onnellinen avioliitto, vakituinen työ ja mieluisat työtehtävät, oma asunto... Yksi kuitenkin puuttuu. Ei liene tarvetta mainita mihin viittaan?

Pitkin syntymäpäiväviikkoa oli mielessäni pyörinyt erityisesti ajatus nuoruuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Vaikka tiedän, ettei tässä asiassa ole kyse numeroista vaan ihmisestä itsestään, kulminoituu yhden aikakauden päätös opiskeluineen ja baareissa juoksemisineen juuri kaksikymppisyyden päättymiseen. Kaikesta tästä olen kuitenkin valmis luopumaan. Totta puhuen olen luopunut tästä kaikesta jo useampi vuosi takaperin. En enää edes muista milloin olisimme käyneet Rouvan tai kavereiden kanssa viimeksi baarissa heilumassa. Jonkin päättyminen tarkoittaa jonkin uuden alkamista. Tuo jokin uusi tarkoittaa minulle nuoruuden ja parisuhteen vaihtumista perhe-elämään.

Tultuani syntymäpäiväni aattona saunasta koputin Rouvaa olalle ja pyysin lohduttavaa olkapäätä. Hieman naureskellen Rouva kysyi, kärsinkö ikäkriisistä. Kun sitten värisevällä äänellä vastasin myöntävästi, ymmärsi hän välittömästi mistä oli kyse - ja taisipa myös väräyttää hieman omaa ääntään. Todella moni nuoruudessa haaveilemani asia oli ehtinyt toteutua ennen 30:a ikävuotta, mutta isäksi ehtinyt. Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme. Ja aiemmin luvatusti: toivoa!

Kuten edellisessä kirjoituksessani epäilinkin, emme päässeet vielä viime kuussakaan ensimmäiseen inseminaatiohoitoomme. H-hetki ajoittui juuri kuukausi aikaisemmin sovitulle työmatkapäivälle, jota en voinut enää tuossa vaiheessa (tai aikaisemminkaan) perua. Käsi pystyyn virheen merkiksi ja oppia kalloon: seuraavaa kertaa emme aio hukata. Tänä vuonna haluamme asioiden todella etenevät.

Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Lapsettomuus – muista lisätä siitä varaus kalenteriisi!

Terveiset Helsinkiin matkaavasta pendolinosta. Täällä minä istun, vääjäämättömästi kotiseudulta pois päin kiitäen, kun minun pitäisi olla kotona tai vähintään työmaalla jännittämässä siemennestenäytteen antamista. Kuinka absurdia. Nyt, kun tilanteemme vihdoin olisi nytkähtänyt yhden pienen, jos kohta sitäkin merkityksellisemmän askeleen eteenpäin ensimmäisen inseminaatiohoidon muodossa, sattuu Rouvan ovulaatiotesti näyttämään pelätysti positiivista juuri sinä ainoana päivänä, jolloin minun pitää olla toisella paikkakunnalla työasioissa. Huoh, pitkä huoh. Tätä syyllisyyden tuskaisaa tunnetta.

Edelliseen blogahdukseeni perustuen yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja toivoa täynnä: ovulaation lähestyminen on ollut hyvin tiedossamme ja olemme antaneet jokseenkin kaikkemme, mitä nyt asian eteen voi kuvitella tekevänsä. Onneksi, kuten aikaisemminkin saatoin jo mainitakin, touhussa on edelleen säilynyt huumori ja rentous. Ei tätä muuten jaksaisi. Ja kuinka hienoa olisikaan onnistua luomuna. :-)

Silti harmittaa, harmittaa isosti. Koska inseminaatio on käsittääkseni varsin tehokas hoitomuoto erityisesti tapauksissa, joissa ongelmana on miehen tuottaman sperman laatu, en ole oikein jaksanut innostua sen tarjoamasta avusta meidän tilanteessamme. Ensimmäisen varsinaisen hoidon aloittaminen on kuitenkin henkisesti erittäin tärkeä virstanpylväs. Se olisi jotain aitoa ja konkreettista, mitä voimme lapsettomuutemme eteen tehdä. Samalla se olisi merkittävä askel kohti (omasta mielestäni) meille paremmin osuvia hoitoja ja onnistumista. Nyt tuo askel näyttää siirtyvän taas yhdellä kuukaudella eteenpäin. Taas siksi, että aikataulumme siirtyi myös joulunajan pyhien vuoksi kuukaudella. Lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, ikuisuus lapsettomuudesta kärsivälle ja tuloksia kuumeisesti odottavalle... Mutta ei voi mitään. Elämä on, ja sitä rataa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Kävimme viime viikolla ensimmäisessä ultrassa, jossa Rouvalla todettiin kehittymässä kaksi tervettä munarakkulaa. Vaikka tämän vaiheen ultrissa onkin kyse vain rutiininomaisista tarkastuksista, pelkäsin koko aamun ja matkan sairaalaan tulevaa käyntiämme. Matkalla sain puettua tunteeni sanoiksi Rouvalle: olen alkanut pelätä kaikkia meille tehtäviä tutkimuksia. Nyt, kun olemme vielä tilassa "ei ole löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää tekijää" haluan myös pitää meidät tässä tilassa. Haluan pitää yllä aikaisemmin peräänkuuluttamaani toivoa. Ja jokaikinen kerta kun meitä, tai oikeammin tässä vaiheessa Rouvaa, tutkitaan, minussa herää pelko, että lääkäri löytää jotakin lapsen saamisen estävää. Toisaalta, kuten Rouvakin matkalla sairaalaan minulle totesi: mitä aikaisemmin selittävä tekijä/syy löytyisi, sen parempi. Ja tässä hän on täysin oikeassa. Samalla syyn löytyminen tietäisi kuitenkin myös kolausta toivolle omasta biologisesta lapsesta.

Ultran lopputulos oli siis kuitenkin pelkkää positiivista ja kuinka paljon se antoikaan meille virtaa ja toivoa. Ehkä tässä kuussa... Hyvien uutisten lisäksi auttamattomana huonon huumorin ystävänä minulla jäi sairaalareissusta myös toisen seikan vuoksi varsin leveä virne naamalle: Sekä lääkäri että häntä avustanut hoitaja kehottivat meitä jatkamaan ovulaation lähestyessä kotiyhdyntöjä riittävän tiheillä toistoilla. Kotiyhdyntöjä. Kuinka hienosti ilmaistu! Sain juuri ja juuri hillittyä itseäni kysymästä mitä meidän tulisi tehdä, jos sattuisimme lähtemään viikonloppuna reissun päälle. Olisiko muuallayhdynnät tässä kuukautiskierron vaiheessa ehdottomasti kielletty? Entä hotelliyhdynnät? Sisältääkö kotiyhdynnät kaikki taloutemme tilat? Ja vielä teoreettisena lisäkysymyksenä: olisiko puuvajayhdyntä vielä sallitun rajoissa? Kuuluuhan se kotiimme, vaikka ei lämmitetty tila olekaan... :>

Lapsettomuuden kanssa tasapainoilu työelämässä on aiheuttanut myös omat ongelmansa. En ole vieläkään kertonut asiasta yhdellekään työkaverilleni, en edes varsin läheiseksi vuosien varrella muodostuneelle esimiehelleni tai töistäni vastaaville projektipäälliköille. Meinasin törmätä viime viikolla ensimmäistä kertaa ongelmiin salailun suhteen, kun minulle ehdotettiin koko alkuviikon viettämistä toisella paikkakunnalla työasioiden parissa. Rouvan ovulaation lähestymisen tietäen kieltäydyin vedoten omiin, henkilökohtaisiin menoihin. Onneksi vastapuolena ollut henkilö ymmärsi tilanteeni eikä velvoittanut kertomaan tarkempaa syytä esteilleni, vaikka niitä tarpeen vaatiessa esimieheni kautta lupailinkin. Upeaa huomata, kuinka joillakin on ymmärrystä henkilökohtaisten asioiden suhteen!

Aiemmin mainitsemani illanistujaiset lähestyvät. Oloni ja fiilikseni on ollut tähän asti tämän asian suhteen hyvä ja rento, olen jopa harkinnut asian ottamista esille itse nyt kun paikalle saapuvat tietävät tilanteestamme. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten ilta etenee ja miten esimerkiksi (varmuudella vain kohtuudella) nautittu alkoholi vaikuttaa omaan mielentilaani: vapauttavasti vai tunteen pintaan nostavasti. Nähtäväksi jää myös se, uskaltavatko (ja kuinka paljon) vieraat puhua yhden ystäväpariskuntamme raskaudesta.

Tällaisen tilkkutäkki-kirjoituksen loppuun voinee lisätä vielä edellisen Kurssi kohti toivoa -kirjoitukseni tavoin toisen KSML:n kirjoituksen. Seuraavassa siis kokonaisuudessaan 25.1.2015 julkaistun Sunnuntai suomalainen -osion kolumni Kirjoittamalla onnelliseksi, joka kertoo kirjoittamisen ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Toimikoon se jälleen muistutuksena niin itselleni kuin kanssablogaajillekin kirjoittamisen tärkeydestä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Haluatko tietää, kuinka tulla onnelliseksi? Vastaus on yhtä lähellä kuin lähin kynä tai tietokoneen näppäimistö kirjoittamalla. Tutkimusten mukaan oman tarinan rehellinen kirjoittaminen on auttanut opiskelijoita valmistumaan ja pariskuntia ratkaisemaan avio-ongelmansa. Lisäksi kirjoittaminen vöhentää alakuloisuutta, parantaa terveyttä ja lisää uskoa tulevaisuuteen. Professori Timothy D. Wilsonin mukaan kirjoittaminen pakottaa ihmisiä kohtaamaan ongelmansa ja miettimään niiden ratkaisemista. Helppoa mutta vaikeaa. Siinä kun oli tuo sana rehellinen.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kurssi kohti toivoa

Kolmannessa blogikirjoituksessani Mutta suurin niistä on kateus kirjoitin lapsettomuuden aiheuttamista voimakkaista negatiivisista tuntemuksista. Jotta usein rankaksi käyvää lapsettomuutta jaksaisi, kaipaa se noiden perin synkkien tunteiden vastapainoksi paljon positiivista energiaa. Uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä tavalla tai toisella parhain päin. Jatkuvaa toivoa paremmasta - toivoa siitä että tässä kuussa tärppäisi. Ja sanomattakin selvää, lapsettomuus vaatii paljon, paljon rakkautta. Väheksymättä kahta muuta voimaa, nosta tämän kirjoituksen keskiöön toivon. Valinnalleni on kolme syytä.

Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.

Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.

Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.

Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.


Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.
- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].
Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.
- Ihminen tarvitsee  ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --
Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.
-  Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.
Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.
Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.
- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --
- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.
Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.
- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.
Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kontrollia!

Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:

Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.

Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?

Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.

Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.

Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.

Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.

Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.

Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuinka vapauttavaa se olikaan

Nyt se on tehty: saimme vihdoin kerrottua lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Ja kuinka vapauttavaa se olikaan.

Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.

Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.

Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.

Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.

Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?

Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.