Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.
Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.
Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.
Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.
Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.
- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].
Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.
- Ihminen tarvitsee ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --
Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.
- Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.
Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.
Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.
- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --
- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.
Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.
- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.
Kiitos hienosta kirjoituksestasi toivosta ja muutenkin hyvästä blogista!
VastaaPoistaMeillä lapsettomuuden taivalta on takana pian kolme vuotta. Viime perjantaihin saakka syytä ei ole ollut tiedossa. Perjantaina minulle tehtiin laparoskopia, jossa todettiin melko laaja endometrioosi ja tukossa olevat munanjohtimet. Kumpikin. Sinne hävisi toivoni. Luonnollinen raskaaksi tuleminen on siis minulle mahdottomuus ja tämän tiedon ymmärtäminen, sietäminen ja kestäminen tuntuu liian suurelta vielä tällä hetkellä. Joskus päähäni pälkähtää sana ihme, entä jos ihmeitä vielä tapahtuu..
Jo ennen tuota tietoa koin toivon melko ristiriitaisesti, toivoa ei saa menettää, mutta entä jos en jaksa enää sitä kuukausittaista toivon nousemista, joka aina vääjäämättä johtaa suureen pettymykseen. Ilman toivoa pettymys olisi helpompi kestää.
Elämässä ylipäätään toivo täytyy säilyttää. Tällä hetkellä toivon, että löydämme mieheni kanssa sen tien, jota meidän tulee lähteä kulkemaan tällä lapsettomuuden tiellä. En tiedä vielä, johtaako tiemme hoitoihin vai aivan johonkin muuhun ratkaisuun. Yhdessä se tie kuitenkin kuljetaan, siitä olen äärimmäisen onnellinen. Toivon, että jonakin päivänä voin olla vielä koko sydämestäni onnellinen, yhtä onnellinen kuin silloin, kun mieheni kanssa toisemme olimme löytäneet.
Toivoa Teidän matkallenne!
Kiitokset kommentista - ja heti ensimmäisenä pahoitteluni ikävistä tutkimustuloksista. Jos on käsittelemistä lapsettomuudessa ja epätietoisuudessa, on sitä takuu varmasti vielä enemmän teidän tilanteessanne. Kovasti voimia, jaksamista ja toivoa polullenne. En liene oikea henkilö neuvomaan tilanteessanne, mutta ehkäpä hetken hengähdystauko ja ennen kaikkea toinen toistenne tukeminen on tuossa kohtaa paikallaan. Eikä se maailma tutkimustuloksiin lopu. Vaikka meidän matkamme tutkimusten suhteen on vielä perin alussa, olemme jo keskustelleet myös ajatuksena adoptiosta.
PoistaKaikkea hyvää ja tsemppiä jatkoon!
Kiitos toivon herättämisestä taas, siitä pitää aina välillä muistutella. Helposti sitä myös on pessimisti, koska, noh, pessimisti ei koskaan pety. Ehkä sellaista realistista optimismisuutta pitäisi itselleen opettaa...että sitä saa toivoa välillä jotain hyvääkin ja riemuita edes sen pienoisen hetken siitä toivosta.
VastaaPoistaHeh, ole hyvä. Se on juurikin tuo pessimisti ei pety -ajatus, mitä on tullut itsekin noudatettua vähän liiankin kanssa. Ja vaikka se omalta osaltaan pitäisikin paikkansa, on tuo ajatusmalli varsin synkkä ja inhottavan negatiivinen. Viime vuosina olen myös entistä enemmän huomannut sekä oman että minun ympärillä olevien asenteiden vaikutuksen tekemiseen: noin karkeasti ottaen mitä negatiivisempi asenne, sitä vähemmän tulee yritettyä ja käytettyä luovuutta, mikä puolestaan johtaa suuremmalla todennäköisyydellä epäonnistumiseen. Positiivisuus tarttuu ja vaikuttaa itseen ja muihin. Annetaan hyvän kiertää!
PoistaHuh, hienoa! Juuri noin. Lienee enemmän kuin ymmärrettävää, että tällaisella polulla kurssi välillä heittelehtii ja joskus tulee käytyä epätoivonkin (vai suuren surun?) puolella. Tietoista työtä vaatii joskus kurssin kääntäminen. Hienoa, että olet valinnut kääntää sen kohti toivoa. Lämpöä ja toiveikkuutta tiellenne!
VastaaPoistaNoh, ainakin olen tehnyt tietoisen päätöksen asian suhteen ja valinnut päämäärän, jota kohti haluan kulkea. Asioista on helppo kirjoittaa, mutta sitten pitäisi osata vielä elää niin kuin saarnaa. Mutta hei, eihän Roomaakaan päivässä rakennettu... ;-)
Poista