Vieras_huone

Aloitimme viime viikonloppuna tapetointiprojektin. Vierashuoneen tapetointiprojektin. Sen huoneen, missä meidän kissat makaa satunnaisesti parisängyllä ja joka on muun ajan tyhjillään. Sen huoneen, jonka piti olla paljon aktiivisemmassa ja villimmässä käytössä ja joka sitten kuitenkin on edelleen tyhjä.

Emme ole remontoineet yli sadan neliön asuntoamme käytännössä millään muotoa sen reilun viiden vuoden aikana, jonka olemme sen omistaneet. Kylppäri-sauna-remonttia ei lasketa, koska ostimme sen avaimet käteen -kauppana. Aloimme puhua makuuhuoneiden tapetoinnista muistini mukaan varsin pian asunnon ostamisen jälkeen. Tapetointisuunnitelmat jäivät kuitenkin etenkin alkuvaiheessa kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka se saattoikin olla tuolloin sanaton sellainen, taka-alalle. Pitihän meidän ensin tietää, millaiselle asukkaalle huoneen ulkoasun (vai sisäasun?) uudistaisimme! Vuodet vierivät ja saimme tästä ajoin puheisiin pulpahtaneesta projektista muutaman kerran jopa pienen riidan aikaiseksi: Rouva kypsyi asiassa nopeammin, kun minä vain elättelin toiveita siitä, että tapetointiprojektin tilaaja osoittaisi merkkejä tähän maailmaan saapumisestaan. Toiveeni valui kuitenkin aina käsistäni kuin hiekka sormien raoista.

Vuosien vieriessä asia alkoi vaivata minua yhä enenevissä määrin. Otin asian joskus jopa esille vertaistukitoiminnassa, toimihan se niin mahtavana esimerkkinä siitä sit ku -elämästä, jota lapseton alkaa niin helposti tahtomattaan elää. Muistin edelleen tuolloin silmiäni avanneen vertaisen kommentin: "Mitä jos se tapetointiprojekti on vaimollesi niin tärkeä siksi, että se on osa hänen lapsettomuuden käsittelyprosessiaan ja hän pyrkii sillä nimenomaan eroon siitä sit ku -elämästä, jota tunnutte nyt elävän?" Mmm-m, ehkä niin. Minä en vain ollut valmis antamaan asiassa vielä tuolloin periksi. Ja ei, se ei ollut Rouva, ketä vastaan minä asiassa taistelin.

Oliko se sitten tuo hellekesä vai kuudennen vuoden täyttyminen lapsettomuutta, mutta kesällä se joka tapauksessa tapahtui. Ehkäpä nuo loppukeväästä vastaan tulleet, aina vain uudet edesottamukset katkaisivat kamelin selän ja sain ajatukseni asentoon, jossa tapetointiprojekti alkoi tuntua mahdolliselta. Ja sitten koitti viime lauantai, jolloin revimme ensimmäiset listat ja yhden pienen seinän paljaaksi. Jollain syvemmällä tasolla olin saanut suggestoitua asiasta itselleni taas yhden lapsettomuuden symbolisen kynnyksen: "tätä ei kyllä ylitetä ennen kuin..." Ja jollain vähintään yhtä syvällä tasolla löydän tästä kaikesta symboliikkaa ähkyyn saakka:

Tyhjä huone, kuin kuusi vuotta lämpöä kaivannut sylini.
Tyhjän huoneen tyhjennys sen paremmaksi korjaamista varten, kuin mielen puhdistaminen ennen askelta kohti vähemmän lapsetonta tai sen kanssa paremmin toimeentulevaa elämää.
Kuluneen ja ruman pintakerroksen poistaminen, kuin raastaisi taas yhden lapsettomuuden tahraaman kuonakerroksen pois iholta.
Uusi, siisti ja entistä paljon valoisampi lopputulos, joka on enemmän meitä itseämme. Kuin jättäisi taakseen taas yhden harmaan osan itsestään matkalla siihen valoisaan minuun, josta joskus lähdimme tätä polkua kulkemaan.
Vanhoista tapeteista paljaat seinät, kuin alaston minä paljastamassa taas yhden salaisuuden lapsettomuuden surustani.

Täytyy myöntää, että projektin aloitus tuntui vaikealta. Suurin syy tähän oli tietysti se, ettemme kumpikaan ole koskaan tapetointia kokeilleet ja uuden tekeminen vaatii hippusen rohkeutta. Samaan aikaan työn aloittamista vaikeutti kuitenkin osaltaan myös ajatus siitä, että annan projektin myötä taas yhdessä asiassa periksi lapsettomuuden pirulle. Taas se paskiainen syö minulta yhden sormen, katsellen himoiten koko kättä. Tämän ei pitänyt mennä näin. Tämänkään ei pitänyt mennä näin. Ja sitten kuitenkin: näin tämä lopulta meni, enkä voi sille yhtään mitään. Lapsettomuus vei tämänkin taistelun, vaikka sota onkin edelleen kesken.

Nyt, kun vierashuoneesta on vasta poistettu vanhat tapetit, Rouva on alkanut puhua myös työhuoneen tapetoinnista. Kuinkahan siihen tulisi oikein suhtautua..?

Työhymiö :)

Jos oli viimeiset uutiset Heikkoja tuloksia lapsettomuushoitojen etenemisen suhteen, niin onhan tässä välillä tapahtunut paljon muutakin. Pitkän mietinnän päätteeksi nimittäin otin ja vaihdoin taas työnantajaa – takaisin sen saman työnantajan leipiin, jonka palveluksesta poistuin reilu vuosi takaperin.

Ja minkälainen vuosi se olikaan. Ikään kuin kahdessa keskenmenossa ei olisi ollut jo tarpeeksi käsittelemistä. Ei, samaan aikaan myös hyppäsin työrintamalla tuntemattomaan: uuteen taloon, uusiin vastuisiin, uusien ihmisten pariin tekemään töitä itselleni vieraan teknologian parissa. Olihan siinä opettelemista ja ihmettelemistä – ja opettelun ja ihmettelyn parissahan tuppaa menemään aikaa. Työpäivät venyivät, toisinaan myös jaksaminen. Taisin ehtiä pitää vapaita saldotunneilla peräti kolme viikon mittaista jaksoa. Ja näkihän sen naamastakin: jossain kohtaa olisin voinut alkaa vuokrata silmäpussejani pienten kengurunpoikasten varapesinä. Pahimpia aikoja olivat kevät 2016 sekä vuodenvaihde 2016–2017. Loppuvuodesta mukaan alkoivat tulla myös nukkumisvaikeudet levottoman unen ja aamuheräilyn muodossa: klo 05, 05:30, 05:50, 06... Alkuvuodesta en enää edes muistanut milloin olisin herännyt viimeksi herätyskellon ääneen, kun kuuden jälkeen uni oli jo niin katkonaista, että koin helpommaksi ponkaista ylös ja suunnata työmaalle.

Nyt olen sitten ollut muutaman viikon uuden vanhan työnantajan leivissä, minä aikana olen löytänyt taas hymyn, joka loistaa kasvoillani työmatkoilla molempiin suuntiin. Siinä missä työasiat jäivät kovasta yrityksestä huolimatta aikaisemmin painamaan mieltäni, huomaan nyt ajattelevani usein työasioita positiivisessa mielessä. Sormeni suorastaan syyhyvät, kun haluaisin jatkaa kesken jääneitä tehtäviäni. Ja miten hyvän fiiliksen tästä kaikesta voikaan saada! Tiedän, alkuhuumahan se on rakkaudessakin. Mutta en voi silti lakata ajattelemasta, että olisin löytänyt taas sen saman palon tehdä töitäni, mikä minulla oli joskus vuosia sitten.

Ja näkyyhän tämä väistämättä myös kotona. Uskoisin Rouvankin arvostan sitä, etten ole kotiin tulessani enää rättipoikkiväsynyt ja mieleni on huomattavasti aikaisempaa virkeämpi. Kevät ja alkava kesä ei yksinkertaisesti saa mennä nollaenergioilla sohvalla maatessa! Tarvitsemme molemmat, sekä minä että etenkin Rouva, kaiken hyvän ja positiivisen energian pian alkavaan toiseen IVF-kierrokseemme. Jokohan tästä tulisi se kaksi vuotta sitten mainitsemani elämäni kevät?

Loppuun haluan naputella myös tuntemuksiani edellisessäkin kirjoituksessa mainitsemastani vierailusta kummityttömme luokse: sitä kohtaamista on kyllä edelleen hämmentävän vaikeaa pukea sanoiksi. Tiedostan edelleen, että lapsettomuuteen kuuluva "hyväksyn jotkut raskauset/lapset, mutta en toisia"-moodi elää minussa edelleen jollain tasolla, mutta viime aikoina minulla on alkanut olla yhä useammin tunne siitä, että olen alkanut pitää toisten lapsista ja osaan suhtautua heihin niin kuin lapsiin varmaan kuuluukin (?) suhtautua. Ei liene silti yllätys, että kummityttömme on se tähän asti ihanin pakkaus, joka eteeni on sattunut. Pakahdun, se kai se sana sitten on. Kummityttöäni seuratessa en tunne kateutta, en katkeruutta. Se on pelkkää puhdasta rakkautta.

Negatiivisten tunteiden puuttumisesta huolimatta myös kummitytön kanssa leikkiminen ja hänen sylittely herättää edelleen sen pohjattoman kaipuun oman sylin täyttämiseksi. Ja niin ympyrä sulkeutuu – jälleen kerran: haluan elämäni kevään...

Kurssi kohti toivoa

Kolmannessa blogikirjoituksessani Mutta suurin niistä on kateus kirjoitin lapsettomuuden aiheuttamista voimakkaista negatiivisista tuntemuksista. Jotta usein rankaksi käyvää lapsettomuutta jaksaisi, kaipaa se noiden perin synkkien tunteiden vastapainoksi paljon positiivista energiaa. Uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä tavalla tai toisella parhain päin. Jatkuvaa toivoa paremmasta - toivoa siitä että tässä kuussa tärppäisi. Ja sanomattakin selvää, lapsettomuus vaatii paljon, paljon rakkautta. Väheksymättä kahta muuta voimaa, nosta tämän kirjoituksen keskiöön toivon. Valinnalleni on kolme syytä.

Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.

Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.

Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.

Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.

Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.

- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].

Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.

- Ihminen tarvitsee  ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --

Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.

-  Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.

Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.

Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.

- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --

- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.

Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.

- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.

Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.

Kuinka vapauttavaa se olikaan

Nyt se on tehty: saimme vihdoin kerrottua lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Ja kuinka vapauttavaa se olikaan.

Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.

Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.

Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.

Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.

Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?

Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.