Aloitimme viime viikonloppuna tapetointiprojektin. Vierashuoneen tapetointiprojektin. Sen huoneen, missä meidän kissat makaa satunnaisesti parisängyllä ja joka on muun ajan tyhjillään. Sen huoneen, jonka piti olla paljon aktiivisemmassa ja villimmässä käytössä ja joka sitten kuitenkin on edelleen tyhjä.
Emme ole remontoineet yli sadan neliön asuntoamme käytännössä millään muotoa sen reilun viiden vuoden aikana, jonka olemme sen omistaneet. Kylppäri-sauna-remonttia ei lasketa, koska ostimme sen avaimet käteen -kauppana. Aloimme puhua makuuhuoneiden tapetoinnista muistini mukaan varsin pian asunnon ostamisen jälkeen. Tapetointisuunnitelmat jäivät kuitenkin etenkin alkuvaiheessa kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka se saattoikin olla tuolloin sanaton sellainen, taka-alalle. Pitihän meidän ensin tietää, millaiselle asukkaalle huoneen ulkoasun (vai sisäasun?) uudistaisimme! Vuodet vierivät ja saimme tästä ajoin puheisiin pulpahtaneesta projektista muutaman kerran jopa pienen riidan aikaiseksi: Rouva kypsyi asiassa nopeammin, kun minä vain elättelin toiveita siitä, että tapetointiprojektin tilaaja osoittaisi merkkejä tähän maailmaan saapumisestaan. Toiveeni valui kuitenkin aina käsistäni kuin hiekka sormien raoista.
Vuosien vieriessä asia alkoi vaivata minua yhä enenevissä määrin. Otin asian joskus jopa esille vertaistukitoiminnassa, toimihan se niin mahtavana esimerkkinä siitä sit ku -elämästä, jota lapseton alkaa niin helposti tahtomattaan elää. Muistin edelleen tuolloin silmiäni avanneen vertaisen kommentin: "Mitä jos se tapetointiprojekti on vaimollesi niin tärkeä siksi, että se on osa hänen lapsettomuuden käsittelyprosessiaan ja hän pyrkii sillä nimenomaan eroon siitä sit ku -elämästä, jota tunnutte nyt elävän?" Mmm-m, ehkä niin. Minä en vain ollut valmis antamaan asiassa vielä tuolloin periksi. Ja ei, se ei ollut Rouva, ketä vastaan minä asiassa taistelin.
Oliko se sitten tuo hellekesä vai kuudennen vuoden täyttyminen lapsettomuutta, mutta kesällä se joka tapauksessa tapahtui. Ehkäpä nuo loppukeväästä vastaan tulleet, aina vain uudet edesottamukset katkaisivat kamelin selän ja sain ajatukseni asentoon, jossa tapetointiprojekti alkoi tuntua mahdolliselta. Ja sitten koitti viime lauantai, jolloin revimme ensimmäiset listat ja yhden pienen seinän paljaaksi. Jollain syvemmällä tasolla olin saanut suggestoitua asiasta itselleni taas yhden lapsettomuuden symbolisen kynnyksen: "tätä ei kyllä ylitetä ennen kuin..." Ja jollain vähintään yhtä syvällä tasolla löydän tästä kaikesta symboliikkaa ähkyyn saakka:
Tyhjä huone, kuin kuusi vuotta lämpöä kaivannut sylini.
Tyhjän huoneen tyhjennys sen paremmaksi korjaamista varten, kuin mielen puhdistaminen ennen askelta kohti vähemmän lapsetonta tai sen kanssa paremmin toimeentulevaa elämää.
Kuluneen ja ruman pintakerroksen poistaminen, kuin raastaisi taas yhden lapsettomuuden tahraaman kuonakerroksen pois iholta.
Uusi, siisti ja entistä paljon valoisampi lopputulos, joka on enemmän meitä itseämme. Kuin jättäisi taakseen taas yhden harmaan osan itsestään matkalla siihen valoisaan minuun, josta joskus lähdimme tätä polkua kulkemaan.
Vanhoista tapeteista paljaat seinät, kuin alaston minä paljastamassa taas yhden salaisuuden lapsettomuuden surustani.
Täytyy myöntää, että projektin aloitus tuntui vaikealta. Suurin syy tähän oli tietysti se, ettemme kumpikaan ole koskaan tapetointia kokeilleet ja uuden tekeminen vaatii hippusen rohkeutta. Samaan aikaan työn aloittamista vaikeutti kuitenkin osaltaan myös ajatus siitä, että annan projektin myötä taas yhdessä asiassa periksi lapsettomuuden pirulle. Taas se paskiainen syö minulta yhden sormen, katsellen himoiten koko kättä. Tämän ei pitänyt mennä näin. Tämänkään ei pitänyt mennä näin. Ja sitten kuitenkin: näin tämä lopulta meni, enkä voi sille yhtään mitään. Lapsettomuus vei tämänkin taistelun, vaikka sota onkin edelleen kesken.
Nyt, kun vierashuoneesta on vasta poistettu vanhat tapetit, Rouva on alkanut puhua myös työhuoneen tapetoinnista. Kuinkahan siihen tulisi oikein suhtautua..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti