torstai 29. maaliskuuta 2018

Hyökyaaltoja ja hiki- ja itkukuuroja

Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.

Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.

On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.

Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.

Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.

Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.

Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?