Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Hyökyaaltoja ja hiki- ja itkukuuroja

Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.

Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.

On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.

Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.

Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.

Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.

Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?

Kannattaako näitä laskea?

Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.

Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.

Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.

Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.

Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.

Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?

...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?

Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu

Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme

Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?

Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.

Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.

Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.

Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.

"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.

Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.

Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.

Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.

Ultrahyviä uutisia

Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...

Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.

Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...

Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.

Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...

P niin kuin...

[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]

Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.

Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.

Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.

Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?

Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.

Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.

Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival

Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.

Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.

Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.

Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...

"Kun päästä kuuluu prii, voi lähteä"

Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.

Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.

Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!

Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?

Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.

Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.

Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.

Jäi se risti: Jäiset ristiäiset

Oho, edellinen teksti syntyi 2kk 1pv sitten! Taitaa olla korkea aika kirjoitella taas tilannepäivitystä.

Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...

Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.

Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.

Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.

Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:

1. Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
2. Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
3. Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.

Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?

Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva.  Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.

No: viisi

Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...

Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?

Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.

Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.

Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.

Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?

Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...

Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...

Huomenna päivä uus tai toinen eilinen

Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.


Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.


Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.

Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...

Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.

Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.

Meno kesken keskenmenomenon

Tärkeimmät ensin: lämmin kiitos kaikille osaa ottaneille ja tsempit lähettäneille. Vaikka Pippurin sanoin "tuossa tilanteessa ei lohduta mikään", antavat empaattiset sanat ja vertaisten lohdutukset silti omanlaistaan lämmön tunnetta sydämeen: me emme ole ainoita, joille on käynyt näin ja muutkin ovat tästä selvinneet. Mutta kyllähän tässä sitä selviämistä riittääkin.

Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.

Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.

Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.

Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!

Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.

Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.

Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.

"Valitettavasti en löydä sikiötä"

Kävimme tänään aamusta niin paljon odotetussa ja jännitetyssä niskaturvotusultrassa. Pahimmat pelkomme kävivät toteen kuullessamme lääkärin viiltävät sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä". Maailmani romahti. Itkin ja tärisin. Kaikki lääkärin tämän jälkeen kertoma meni ohitse, tuo hetki on pelkkää sumua. Nyt keräilemme toistemme rippeitä sohvalla viltin alla.

Miksi meille kävi näin, kaiken tämän jälkeen? Miten tästä eteenpäin?

Kaikki tuntuu turhalta ja täysin merkityksettömältä. Paitsi rakas vaimoni. Miten ikinä pärjäisinkään ilman häntä? Siinäpä se. En mitenkään.

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

(Tulisipa tästä) elämän kevät!

Keväinen tervehdys! Saatoin aloittaa uuden blogahduksen noinkin pirteillä sanoilla kahdesta syystä: etenevät kevät auringonpaisteineen antaa energiaa ja ensimmäinen työpsykologilla käynti on nyt onnellisesti takana. Ehkäpä tuo kevään eteneminen on sen verran tuttua huttua, että voinen hypätä sen yli suoraan jälkimmäiseen aiheeseen...

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.

Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.

Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.

Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.

Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...

Ammattiapua molempiin päihin

Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.

Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.

Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."

Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.

Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.

Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.

Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.

Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...

Ja tunnelman niin herkän tavoitin

Niin vierähti taas yksi joulu Rouvan kanssa kaksisteen. Tai no, perheidemme parissahan se totta puhuen vietettiin, mutta meidän perhe koostui tänäkin jouluna meidän lisäksemme vain kahdesta karvaisesta kissalapsestamme.

Tänä vuonna oma jouluni kuitenkin erosi aikaisemmista jouluistani. Siinä missä olin aikaisempina vuosina odottanut joulua ja perheidemme kanssa vietettyä yhteistä aikaa, tuntui lähestyvä joulu tänä vuonna toisinaan jopa pahalta. Joulu on perhejuhla, mutta meistä kahdesta ei vielä perhettä saa. Jälkikäteen hieman ihmettelen, miten selvisinkin viime joulun ilman lapsettomuus-ajatuksia. Ehkä lapsettomuutemme ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä tai ehkä viime vuoden lumettomuus ja pimeys vei voiton muista synkistä ajatuksista.

Niin, lumi, tuo mieltäni molempiin suuntiin jäytävä kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut talvi-ihminen. Mikään, ei mikään säätila voita sitä hetkeä, kun maassa on lunta paksuina kinoksina ja puiden oksat notkuvat lumesta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pakkasta on sen verran kipakasti, että jokainen askel narskahtaa takaraivossa asti. Talvella, lumen tultua, minussa herää se sama pikkupoika, joka laski veljensä ja serkkunsa kanssa isän takapihalle tekemää hyppyrimäkeä iltamyöhään minisuksilla. Samalla minussa on alkanut viimeisten parin vuoden aikana herätä myös ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa, upeaa ja ihanaa voisin tehdä oman lapseni kanssa talvisin. Ja tähän ajatukseen törmäilin jatkuvasti tänä jouluna.

Lumitöitä oli kiva tehdä, mutta vieressäni ei vieläkään heilunut pikku-minä tai pikku-Rouva oman pienen lapionsa kanssa enimmäkseen levittelemässä kerran kasattuja lumipenkkoja. Lumisessa metsässä oli upeaa samoilla ja ottaa mahtavia luontokuvia vaarojen päältä, mutta kävelyretkistämme ei muodostunut vieläkään jännittäviä vaelluksia korpimetsään, jonka parhaimmalla näköalapaikalla pieni taapero olisi voinut hörpätä termarista kuumaa kaakaota lämmikkeeksi. Sain hymyn huulilleni pyydystäessäni hitaasti maata kohti leijailevia, isoja lumihiutaleita suuhuni, mutta samalla tulin myös surulliseksi: minun kuuluisi herkistyä seuratessani lapseni lumihiutalejahtia, ei pohtien omaa yksinäistä metsästystäni.

Joulun pyhinä päivittäin mieleen pulpahtaneiden lapsiajatusten keskellä osasin kuitenkin myös nauttia joulusta ja kaikkeen siihen meidän (perheidemme) perinteiden mukaan kuuluvasta. Akkujen lataaminen tutussa ja turvallisessa seurassa ruokaa ja herkkuja notkuvan ja ennen kaikkea valmiin ruokapöydän äärellä teki enemmän kuin hyvää. Jopa joululahjojen antaminen ja saaminen oli tänäkin jouluna pelkkää iloa ja onnea. Jatkuvasti palaan silti ajatukseen siitä, että lapsettomuutemme mahdollisesti jatkuessa myös joulu menettää merkityksensä ja pahimmassa tapauksessa kääntyy jopa itseään vastaan. Maallisina ihmisinä joulu on kuitenkin meille ensisijaisesti perhejuhla. Mitä jos yksi vuoden suurimmista odotuksista päätyykin vuoden suurimmaksi kauhunpaikaksi?

Mitä jos talvi menettääkin paikan sydämestäni sen saatua liian monta säröä?