Epävarmuus vapaudesta ja vapaus epävarmuudesta

Rakas päiväki... eiku blogi. Raportoin Sinulle jälleen yhdestä epäonnistumisesta ja pettymyksestä.

Saimme kuin saimmekin aikaiseksi vielä toisen siirron ennen käyttämämme klinikan kesätaukoa. PAS tehtiin tuttuun tapaan lääkkeelliseen kiertoon. Lyhyestä virsi kaunis: eipä siitä tullut lasta, eikä oikeastaan sitä toistakaan. Ei siis yhtään mitään, ei pihahdustakaan onnistumisesta. Alkaahan tämä olla jo melko masentavaa.

Tai en minä siitä masentavasta tiedä, mutta usko, toivo ja se kolmas tätä kaikkea kohtaan alkaa olla kyllä enemmän kuin kortilla. Vaikka korvissa kuinka kaikuisi niin lääkäreiden kuin touhussa onnistuneiden tuttavienkin sanat siitä, kuinka tilanteemme vaatii vain kärsivällisyyttä ja jaksamista, niin joudun kyllä totuuden nimissä myöntämään, ettei minulla ole kyllä kauheasti jäljellä enää kumpaakaan. Olemmekin Rouvan kanssa puhuneet, että eiköhän se meidän biologisen lapsen kohtalo ratkaista lopullisesti tulevana syksynä. Ja jälleen kerran pääsen toteamaan: se on pelottava ajatus se.

Olen taas pyöritellyt päissäni ajatusta siitä, kuinka osaan suhtautua siihen, että tämä kaikki päättyy suureen pettymykseen. Kokemukseen siitä, että elämä pettää meidät karuimmalla mahdollisella tavalla ja koko tämä matka on kuljettu täysin turhaan – ainakin tavoitteena olleen lopputuloksen näkökulmasta. En ole vielä osannut antaa vastausta itselleni, enkä osaa sitä varmasti tehdä vielä pitkään aikaan.

Samalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan yhdessä, kahdestaan. Ja tässä painotamme nimenomaan sanaa kahdestaan. Emme ole olleet, emmekä mahdollisesti koskaan tule olemaan vastuussa muista, vaan meillä on vapaus olla, tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluamme. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut takertuvani kiinni juuri tuohon vapauteen, pikkuhiljaa, salakavalasti, kuin varkain jopa itseltäni.

Omistamme Rouvan kanssa kaksi kissaa, joilla molemmilla on ikää yli 10 vuotta. Hieman laskutavoista riippuen molemmat kissamme ovat nyt siis ihmisen iässä yli 50-vuotiaita. Ja vaikka kissamme ovat meille todella, todella, todella tärkeitä ja rakkaita, olemme pohtineet Rouvan kanssa jo jonkin aikaa vähintäänkin puolitosissamme ääneen kuinka kauan niillä on vielä elinvuosia jäljellä. Toistemme lisäksi kissamme ovat ainoat vastuullamme olevat elämät. Ja voimme hyvinkin pian olla tilanteessa, jossa ainoa meille suoraan tarjottu asia on vapaus.

Olemme tavanneet tehdä yksi tai kaksi ulkomaan matkaa vuodessa. Niin myös tänä vuonna: toukokuussa kävimme tutustumassa Rooman "muinaisiin kivikasoihin", niin kuin Rouva alkoi niitä jossain vaiheessa lomaamme leikkisästi kutsua, ja seuraava matka Puolan Krakovaan on jo varattu. Matkoja suunnitellessamme törmäämme aina samaan ongelmaan: mites kissat?

Kirjoitan tästä siksi, että olen huomannut kallistuvani (ainakin tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä) kannalle: jos ei biologista lasta, niin sitten ei lasta ollenkaan. Tiedän tämän olevan rajua tekstiä, mutta samalla tulee muistaa juuri edellä kirjoittamani: tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä. Pidän ajatusta adoptiosta vahvimpana vaihtoehtona, jos sen suhteen nyt vahvuudesta voi siis puhua. Ajatus viiden vuoden pituisesta piinaavasta prosessista epävarmuuksineen ei tunnu juuri nyt oikealta. Sijaisperheenä toimimisessa tökkii puolestaan jatkuva epävarmuus huomisesta.

Niin, ehkäpä olenkin kyllästynyt vain epävarmuuteen. Tai sitten haluan vain vapautta. Tai ehkäpä nämä kaksi asiaa eivät olekaan niin valtavan kaukana toisistaan. Ehkä vapaus epävarmuudesta onkin sitä kaikkein suurinta vapautta.

Asiasta ja asian vierestä

"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.

Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.

Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.

1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?

1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.

Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?

Päätös: päätös?

Niin jäi tänäkin vuonna se kaikkein toivotuin ja odotetuin joululahja LapsetOffilta saamatta, kun semihätäisesti PAS:ssa ylimääräisenä sulatettu ja siirretty alkio ei ottanut (edes) tuulta alleen. Ei, se aiheutti vain Rouvalle fyysisen ja minulle ah jo niin tutuksi käyneen henkisen kivun Rouvan menkkaoireiden muodossa. Huokaus. Se olisi sitten yhtä vaille tämä kierros paketissa, kun pakkasessa on enää kaksi miniminimiversiota meistä. Tai saataneenko noista edes siirtoa aikaiseksi? Ei helvetin helvetti, miten tämä saattoikaan mennä sitten kuitenkin näin?!

Sauna on hyvä paikka mietiskellä ja keskustella. Olen vuodattanut saunamme lauteilla niin monet kyyneleet, etten jaksa enää edes muistaa. Olemme käyneet Rouvan kanssa saunan lämmössä myös lukuisat keskustelut lapsettomuudesta, hoidoista sekä siitä, mitä kaikkea nämä asiat meille tarkoittavat ja miten ne meihin vaikuttavat. Niin myös itsenäisyyspäivänä, torstaina. Oli nimittäin aika tehdä päätöksiä jatkosta, sillä olimme sopineet yksityiselle klinikalle ensimmäisen suunnittelukäynnin hoitojen jatkoa ajatellen. Nyt olemme siis myös käyttäneet yksityiselle ensimmäiset kalliit eurot hoitojen edistämiseksi. Lienee aika luoda ihan oikeasti se Excel-laskelma hoitoihin käytetystä rahamäärästä, koska eurot kilisevät tililtä väärään suuntaan jatkossa viidennessä potenssissa aiempaan verrattuna. Ja ehkä tehdä myös jotain arviota julkisella puolella hoitoihin käytetyistä euroista? Ei ne ihan pikkurahoja ole nekään.

Niin, takaisin siihen saunan lämpöön. Alamme olla Rouvan kanssa molemmat kypsiä lapsettomuuteemme. Siis ihan koko kuvioon. Kuusi ja puoli vuotta yritystä, kolme IUI:tä, kolme IVF:ää, kaksi raskautta, kaksi keskenmenoa. Tuskaa ja kärsimystä. Pahoinvointia, sekä fyysistä että etenkin henkistä. Epätoivoa, toivoa ja taas epätoivoa. Niinpä keskustelimme kiukaan sihistessä siitä, kuinka tästä eteenpäin. Mitä haluamme tehdä seuraavaksi? Mitä jaksamme tehdä seuraavaksi? Entä mitä jaksamme tehdä seuraavan askeleen jälkeen ja tulevaisuudessa? Mihin haluamme tai voimme käyttää rahaa ja kuinka paljon? Tässä vaiheessa vaihtoehdot olivat käytännössä tehdä vielä yksi IVF tai siirtyä lahjasoluhoitoihin luovutetuilla munasoluilla. Omat prosenttini olivat tuossa vaiheessa 10–15 % IVF:lle ja 85–90 % lahjasoluhoidolle. Ja helppohan minun on heitellä prosentteja, kun minua ei pistetä, minun munasarjani eivät turpoa mielettömän kokoisiksi ja minua ei punktioida neulalla pitkin alapäätä. Rouvan prosentit olivatkin varsin eri luokkaa: 99,99 % lahjasoluhoidon puolesta.

Koitti perjantaiaamu ja odotettu klinikkakäynti. Kuinka voikaan ihminen olla onnellinen siitä, että lääkäri on asiantunteva alansa superammattilainen, joka osaa kuunnella asiakkaitaan ja ennen kaikkea ymmärtää heitä pitkän kokemuksensa myötä. Keskustelimme lyhyesti lääkärille jo tutuksi käyneen historiamme läpi, minkä perästä keskityimme tämän hetkiseen tilanteeseemme ja fiiliksiimme. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, ennusteemme on edelleen hyvä: keräyksistä pakkaseen asti kelvanneet munasolut ovat voimakkaasta karsiutumisesta huolimatta näyttäneet hyvältä ja raskauksiakin on saatu pari kappaletta aikaiseksi. Ikäkään ei ole vielä este tai edellytä sen erikoisempaa hätäilyä, kun olemme edelleen molemmat kolmenkymmenenviiden paremmalla puolella. Jaksamisemme alkaa kuitenkin olla kortilla. Vuodet vierivät ja akuutin lapsettomuuden kantaminen painaa harteita. Olipa sille syytä tai ei, mutta laskusuhdanteisesti (tai ainakin siltä vaikuttavat) etenevät hoitotuloksetkaan eivät rohkaise jatkamaan tai luo toivoa onnistumisesta. Lyhyesti: voimat alkavat olla lopussa ja usko parempaan huomiseen horjuu.

Ja niin teimme päätöksen: allekirjoitimme alustavan sopimuksen lahjasoluhoitojen aloittamisesta. En oikein tiedä vielä, mitä tästä pitäisi ajatella – tai mitä ajattelen asiasta, olipa ne ajatukset sitten oikeita tai vääriä. Yksi on varmaa: käsiteltävää tässä riittää.

Seuraava etappi on kahden viikon päästä koittava joululoma, jonka aion pitää reilun viikon mittaisena, olipa työnantaja siitä mitä mieltä hyvänsä. Olen varsin vakuuttunut siitä, että pidempi huili tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. Tammikuussa voi hyvinkin koittaa se hetki, jolloin ratkaistaan se, saammeko me Rouvan kanssa yhteistä geneettistä lasta.

Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Jakaantumisen vaikeus

Niin vierähti taas kuukausi lapsettomuustaivaltamme. Tapahtunut sitten viime kerran jälkeen: emme saaneet siirtoa edelliseen kiertoon, koska lääkäri ei ehtinyt konsultoida meitä edellisen siirron negatiivisen tuloksen jälkeen ennen Rouvan uuden kierron alkua. Niinpä jouduimme pitämään taas yhden täysin turhalta tuntuneen välikierron. Eipä ole ollut vaikea päätös lähteä vaatimaan loppuja siirtoja lääkkeellisinä.

Ja tänään se sitten koitti, hoitojemme elinkaaren kuudennen PASin aika. Ja kuten odottaa saattaa, jatkoimme "Lapsettomuuden ongelmat – kerää koko sarja!"-kokoelmamme kartuttamista. Kaikki näytti jälleen jotenkin lupaavalta ja toiveikkaalta, kunnes Rouva laittoi aamusta viestin: "Kaksi sulatettu, selvinneet siitä, mutta eivät ole jatkaneet jakautumista eli ei kumpikaan siirtokelpoinen." "Voi v###u, voi v###n v###n v##u" – ainoat sanat, jotka päässäni tuolla hetkellä soivat. En ollutkaan muistanut, että tämähän se oli vielä tosiaan kokeilematta. On tämä polkumme ollut kyllä niin uskomattoman kivinen ja kuoppainen, ettei kaikkea koettua pettymystä voi enää edes oikein sanoin kuvailla. Tämäkin paska piti sitten vielä kokea.

Onneksi klinikka oli reagoinut tilanteeseen nopeasti ja ottanut yhden alkion lisää sulamaan – ja tämä tapaus oli ollut sitten "oikein hyvän näköinen", vaikka totuushan on, ettei sen jakautumista ole enää sulattamisen jälkeen voitu todeta. Mutta ainakin se oli selvinnyt sulatuksesta, joten saimme sitten kuitenkin siirron aikaiseksi. Karu totuus numero yksi on kuitenkin se, että siirto saattoi ihan yhtä hyvin olla turha, mikäli sulatettu kolmaskin alkio jatkaa jakautumista yhtä laiskasti kuin kaksi edellisenä päivänä sulatettua tapausta. Klinikka oli kertonut jatkavansa myös noiden kahden muun viljelemistä siltä varalta, että niiden jakautuminen lähtisi vielä käyntiin ja alkiot saataisiin pakastettua uudelleen. Itse en kyllä jaksa pitää edes sormia ristissä tämän varalle.

Karu totuus numero kaksi on puolestaan se, että tämän episodin jälkeen meillä on pakkasessa tasan kaksi alkiota – mikä tarkoittaa meidän statseilla sitä, että siitä saadaan aikaiseksi joko yksi tai nolla PASia meidän molempien sukusoluja käyttäen. Tajusin itse vasta tänään, että yhtä lukuun ottamatta kaikissa muissa PASeissa kahdesta sulatetusta alkiosta vain toinen on selvinnyt. Ehkäpä meillä on siis sittenkin ollut matkassa myös paljon hyvää tuuria, että olemme saaneet noinkin paljon siirtoja aikaiseksi? Kato on silti ollut kova, liian kova. Mahdollisuutemme saada biologinen lapsi alkaa lähetä nollaa. Ja sitten kuitenkin se on jotain, mikä pitäisi saada käsiteltyä muutaman seuraavan kuukauden sisällä prosessin jatkamiseksi. On tämä vaan touhua.

Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus

Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.

Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti

Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.

Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.

Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.

"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.

Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.

Hyökyaaltoja ja hiki- ja itkukuuroja

Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.

Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.

On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.

Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.

Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.

Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.

Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?

Ma-tematiikka

"Arviolta joka viides pariskunta kärsii jossain elämänsä vaiheessa lapsettomuudesta" (http://www.terve.fi/lapsi-mielessa/lapsettomuuden-perustutkimukset). Me kuulumme tuohon 20 %:iin (suomalaisista) ihmisistä, olemme lapsettomia. Hurja luku sinänsä. Oletan kuitenkin, että (suurella) osalla tuosta viidennestä lapsettomuus ei kestä kauaa – tai ainakin sille saadaan lopulta onnellinen loppu: "Hedelmöityshoidot ovat nykyaikana tehokkaita ja noin 80 % hoidetuista saa lopulta lapsen" (http://www.inova.fi/lapsettomuus/). Myös tämä on iso luku. Vaikka meidän lapsettomuutemme polku on vielä kesken, voitaneen meidän katsoa kuuluvan vielä toistaiseksi tuohon jäljelle jäävään 20 %:iin. Ja edellytyksenä onnistumiselle on tietenkin hoitoon hakeutuminen: "Noin 15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista pariskunnista hakeutuu lääkärin hoitoon hedelmättömyyden takia, yleensä noin kahden vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hedelm%C3%A4tt%C3%B6myys). Hoitoon tulisi nykyisen ohjeistuksen mukaan hakeutua noin vuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen, "sillä yleensä raskaus alkaa 80 %:lla pareista vuoden kuluessa" (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo92827.pdf / Jaffe ja Jewelewicz 1991).

Lapsettomuuden aiheuttavat tekijät voidaan jakaa karkeimmillaan neljään osaan:
"Noin 25 %:ssa tapauksista hedelmättömyys johtuu naisesta, 25 %:ssa miehestä, 25 %:ssa molemmista ja 25 %:ssa syytä ei saada selville." (http://www.simpukka.info/hedelmallisyys-hedelmattomyys/). Meidän lapsettomuudelle ei ole toistaiseksi syytä löytynyt, tosin tässä kohtaahan olisimme siis joka tapauksessa kuuluneet yhteen neljänneksen vähemmistöön. Mainittakoon, että myös hieman toisenlaisia lukuja on esitetty, esimerkiksi: "Noin 30-40 prosentissa tapauksista hedelmättömyys johtuu naisesta, 10-30 prosentissa miehestä, 15-30 prosentissa molemmista ja 10-20 prosentissa syytä ei saada selville" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hedelm%C3%A4tt%C3%B6myys).

Lapsettomuuteen johtavia syitä on olemassa lukuisia. Yhden jaottelun ja tutkimuksen mukaan "Tavallisimpia lapsettomuuden syitä ovat ovulaatiohäiriöt (20–30 %), munanjohdinvauriot (10–20 %), endometrioosi (10–20 %) ja sperman heikentynyt laatu (20–40 %). Harvinaisempia ovat kohtuperäiset viat ja seksuaalihäiriöt. Varsin usein (10–20 %:ssa) lapsettomuuden syy jää selittämättömäksi (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo92827.pdf / Forti ja Krausz 1998).

Lapsettomuutta voidaan hoitaa useilla erilaisilla menetelmillä. Yleisimpiä hoitomuotoja ovat inseminaatio eli IUI, koeputkihedelmöitys eli IVH sekä mikroinjektio eli ICSI. Hoitojen onnistumisprosentit vaihtelevat hieman lähteestä riippuen. Vähintäänkin suuntaa-antavina prosentteina voitaneen pitää seuraavia: "Onnistumisprosentti inseminaatiossa yhdistettynä hormonihoitoon on noin 10-20 % hoitokiertoa kohden" (http://www.parempaaelamaa.fi/lapsettomuus/hedelmoityshoidot/inseminaatio-eli-iui), "Tutkimukset osoittavat, että raskausprosentti yhtä [IVF-]hoitokiertoa kohti on noin 20-40 %" (http://www.parempaaelamaa.fi/lapsettomuus/hedelmoityshoidot/koeputkihedelmoitys-eli-ivf) ja "Kun ICSI-hedelmöityksellä saadut alkiot on siirretty kohtuun, päästään vastaaviin raskauslukuihin kuin perinteisessä IVF:ssäkin" (http://www.parempaaelamaa.fi/lapsettomuus/hedelmoityshoidot/mikroinjektio-eli-icsi). Luvuissa tulee kuitenkin huomata se kylmä tosi asia, että niissä onnistumisena käsitetään hoidoilla aikaansaatu raskaus. Niin sanottu lapsi kotiin -prosentti on valitettavasti näitä lukuja pienempi.

Hämmentävää. Meidän IVF-hoitojen onnistumisprosentti on tasan sata – näin siitäkin huolimatta, että se sisältää (vain) kaksi PAS-siirtoa ja nolla tuoresiirtoa. Toisaalta edellisen kappaleen viimeinen virke murskaakin kovan lukemamme lähes hyödyttömäksi statistiikaksi. Lapsi kotiin -prosenttimme on edelleen lohduton nolla.

Keskenmenoista prosenttilukuja riittääkin moneen lähtöön – vai onko tässä kohtaa oikeampi termi: moneen menoon? "Noin 10–15 % raskauksista päätyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikon täyttymistä. Lisäksi on erittäin varhaisia keskenmenoja, joissa hedelmöitynyt munasolu on kiinnittynyt kohtuun ja muodostanut sen verran istukkasolukkoa, että raskaustesti on positiivinen. Vuoto kuitenkin alkaa muutaman päivän myöhässä, mahdollisesti tavallista runsaampana. Arvioidaan, että jopa puolet hedelmöityksistä päätyy tällaiseen tilanteeseen; tätä kutsutaan termillä "biokemiallinen raskaus"" (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138). Useissa tapauksissa keskenmenoa ei siis todellisuudessa edes huomata. Tämäkin aika hemmetin hurja ajatus meidänkin vuosien yrittämishistoriaa ajatellen. Kuinkahan monta raskautta meillä on todellisuudessa lähtenyt jo vuosien varrella käyntiin edes hetkellisesti?

Todettujen raskauksien keskenmenoprosentista on myös muita arvioita: "Sellaisista raskauksista, jotka ovat todettuja, noin 10 – 20 prosenttia päättyvät keskenmenoon, ja suurin osa näistä ennen raskausviikko 12 alkua" (http://lapsennimi.com/keskenmeno/). Luvut näyttävät kuitenkin olevan samaa suuruusluokkaa lähteestä riippumatta: "Suurin osa keskenmenoista tapahtuu hyvin varhain. On arvioitu että noin 50-60% hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes todettu. Todetuista raskauksista keskeytyy n. 12-15 %" (http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php). Ja vielä kolmas: "Keskenmeno on yleisin raskauskomplikaatio: 10–15 % kliinisesti todetuista raskauksista keskeytyy. Jos keskenmenoihin laskettaisiin ne hedelmöityneiden munasolujen menetykset, jotka tapahtuvat ensimmäisinä päivinä hedelmöityksen jälkeen, keskenmenotaajuus olisi jopa 31–62 %" (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo70028.pdf / Stirrat 1990a, Hatasaka 1994).


Niinpä niin, 10–20 %. Tulevaisuus näyttää, mihin lukemaan meidän viisarimme lopulta näyttää...


Keskenmenon todennäköisyydessä on kuitenkin huomattavaa se, että sen todennäköisyys kasvaa keskenmenojen toistumisen myötä: "Yksi keskenmeno ei vielä lisää keskenmenoriskiä seuraavassa raskaudessa. Mikäli naisella on kaksi perättäistä keskenmenoa, on kolmannen raskauden keskeytymisriski kuitenkin jo 20-40%, riippuen onko naisella ennen keskenmenoja ollut myös onnistuneita raskauksia. Kolmannen keskenmenon jälkeen puhutaan toistuvista keskenmenoista. Kun sydämen syke on havaittu (yleensä 6. raskausviikon jälkeen) on raskaudella 90 % todennäköisyys jatkua normaalisti" (http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php). Toisen lähteen mukaan: "Keskenmenon uusiutumisriski pysyy ennallaan yhden keskenmenon jälkeen. Kahden keskenmenon jälkeen riski on 17–35 % ja kolmen jälkeen 25–49 %. Tärkeä on tieto ennusteesta: kolmen keskenmenon jälkeen seuraava raskaus onnistuu 60–80 %:lla naisista" (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00176).

Ding ding ding ding ding! Osuma. Alla kaksi peräkkäistä keskenmenoa, joita ei ole edeltänyt yhtään onnistunutta raskautta. Kuin kylmää vettä niskaan: seuraava raskautemme menee kesken noin 35–40 % todennäköisyydellä. Samaan aikaan molemmissa kahdessa alkuun saamassamme raskaudessa alkion sydämen syke on ehditty todeta varhaisultrassa. Aika marginaalissa mennään... Toisaalta: "Toistuvan keskenmenon yleisyys (1 % kaikista raskauksista) (Cramer  ja Wise 2000) on suurempi kuin kolmen peräkkäisen keskenmenon tilastollinen todennäköisyys (0,34 %). Sattuma ei siten selitä kaikkia toistuvia keskenmenoja" (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92733.pdf).

Mainittakoon myös, että samalla todennäköisyydet näyttäisivät paranevan hurjasti ns. riskiviikkojen jälkeen: "Kolmenkin tuntemattomasta syystä johtuvan ensimmäisen raskauskolmanneksen keskenmenon jälkeen 60–86 % naisista onnistuu seuraavassa raskaudessa ilman erityistä lääketieteellistä hoitoa (Tulppala ja Ylikorkala 1999, Lee ja Silver 2000) (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92733.pdf). Mutta mistä ne keskenmenot sitten johtuvat?

"Ensimmäisen raskauskolmanneksen keskenmenoissa syy on yleensä sikiöperäinen. Yli 50% tapauksista syynä on kromosomipoikkeavuudet. Muina sikiöperäisinä syinä voivat olla sikiön ja istukan rakenteelliset poikkeavuudet. Muita yleisiä keskenmenon syitä ovat tulehdukset ja infektiot. Näiden lisäksi myös ulkoiset tekijät kuten alkoholi, tupakka tai säteily. Myös kohdun rakenteelliset ja hormonaaliset syyt voivat johtaa keskenmenoon. Harvinaisena myös naisen ja miehen immunologiset syyt." (http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php). (Alkion / sikiön) kromosomipoikkeavuuksista emme voi tietenkään omalta osaltamme tietää, kun raskaudet eivät ole edenneet tarpeeksi pitkälle niiden tutkimista varten. Sama pätee myös tulehduksiin ja infektioihin. Alkoholia tai tupakkaa emme käytä ja lähden siitä olettamuksesta, että myöskään säteilylle emme ole altistuneet. :) Rouvan kohdussa ei ole todettu rakenteellisia poikkeavuuksia tai hormonaalisia, keskenmenoihin altistavia syitä. Toisin sanoen molemmat keskenmenot ovat edelleen ns. selittämättömiä keskenmenoja: "Jopa 80% "selittämättömistä" toistuvista keskenmenoista johtuu immunologisista tekijöistä. Näissä naisen elimistö hylkii joko omaa perintöainestaan (autoimmuuniongelmat) tai miehen perintöainesta (alloimmuniongelmat) siten aiheuttaen raskauden keskeytymisen" (http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php).

Keskenmenoille voi olla lukuisia eri syitä. Seuraavassa muutamia nostoja näistä:
"Yksittäisen keskenmenon yleisin tunnettu syy on sikiön kromosomipoikkeavuus, joka esiintyy noin 50–60 %:ssa keskenmenoista (Ogasawara ym. 2000). Poikkeavuuksista tavallisimpia ovat trisomiat, joiden riski kasvaa naisen iän lisääntyessä. Riski on alle 35-vuotiailla naisilla 19 % ja yli 35-vuotiailla 47 % (Ward 2000). – – Toisten tutkimusten mukaan kromosomien numeerisia poikkeavuuksia tavataan vain 29 %:ssa toistuvasti kesken menneistä raskauksista (Carp ym. 2001). Sikiön kromosomipoikkeavuuden riski näyttäisi pienenevän keskenmenojen lukumäärän kasvaessa (Ogasawara ym. 2000). – – Sikiön kromosomien rakenteellinen poikkeavuus (joko peritty tai uusi mutaatio) on todettavissa noin 5–7 %:lla pareista, joilla raskaudet päättyvät toistuvasti keskenmenoon" (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92733.pdf). Sama toistuu myös muiden lähteiden kautta: "Yksittäisen keskenmenon yleisin tunnettu syy on sikiön kromosomipoikkeavuus, joka esiintyy noin 50–60 %:ssa keskenmenoista. Trisomiat (13, 16, 18, 21 ja 22) ovat tavallisimpia koko ryhmänä tarkastellen, mutta Turnerin oireyhtymä (45X) on yleisin yksittäinen (20–25 %) keskenmenoissa tavattu kromosomipoikkeavuus" (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo70028.pdf / Warburton 1987, Byrne ja Ward 1994).

Hiljattain saamiemme kromosomitutkimusten mukaan tulokset olivat puhtaat sekä minulla että Rouvalla. Tämä ei tietenkään poissulje uuden mutaation mahdollisuutta sikiöllä.

"Kohdun myoomia tavataan joka neljännellä fertiili-ikäisellä naisella ennen raskautta ja 1–4 %:lla raskauden aikana" (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92733.pdf). Rouvan toisen keskenmenon jälkeen tehty myoomaepäilyhän osoittautui lopulta aiheettomaksi. "Kaikukuvauksessa on todettu monirakkulaiset munasarjat jopa 40,7–44 %:lla toistuvia keskenmenoja saaneista, mutta vain 23 %:lla terveistä verrokeista" (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo92733.pdf). Tämä olisi kyllä jo huomattu, jos monirakkulaoireyhtymä Rouvaa koskisi.

Toistuvista keskenmenoista voi seurata myös muita ikävyyksiä: "Toistuvista keskenmenoista kärsineistä naisista joka toisella esiintyy alkuraskauden aikana veristä vuotoa, vaikka raskaus päättyisikin synnytykseen. Alkuraskauden kaikututkimus on tärkeä, sillä kohdun ulkopuolisen raskauden riski on kolmin- ja rypäleraskauden seitsenkertainen normaaliväestöön verrattuna" (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo70028.pdf / Hatasaka 1994). Onneksi emme ole joutuneet toistaiseksi tekemisiin kummankaan edellä mainitun tapauksen kanssa. Eiköhän niissä keskenmenoissa ole ollut jo ihan riittävästi kärsimystä nieltäväksi. Muita merkittäviä nostoja aiheeseen liittyen samaisesta lähteestä (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo70028.pdf): "Normaaliväestössä keskenmenoriski on sikiön elossaolon toteamisen jälkeen vain 3–5 %, mutta toistuvista keskenmenoista kärsivillä jopa 25 % (Tulppala ym. 1993a, Hatasaka 1994). Näillä naisilla raskaudet ovat muutenkin riskialttiita, sillä 10–28 % lapsista syntyy ennenaikaisesti ja sikiön kasvun hidastuma todetaan 10–30 %:ssa raskauksista. Pre-eklampsiaa on erään tutkimuksen mukaan arvioitu esiintyvän 19 %:lla tämän ryhmän naisista. Raskausdiabetes todetaan 17–23 %:lla (Thom ym. 1992, Tulppala ym. 1993a, Hatasaka 1994, Rai ym. 1996)." ...eli ilmeisesti toistuvissa keskenmenoissa ei siis sittenkään ole tarpeeksi tuskaa, sillä samaan laariin on kaadettu myös muita ihanuuksia. Noh, eihän näissä mitään suoraa syy–seuraus-suhdetta varmastikaan ole, mutta pistäähän nämä väistämätät miettimään.

Raskaus voi mennä kesken niin sanottuna normaalina keskenmenona, jossa raskausmateriaali tulee itsestään ulos kohdusta tai keskeytyneenä keskenmenona, jossa alkio tai sikiön kehitys vain loppuu, mutta raskausmateriaali pysyy kohdussa. Molemmissa tapauksissa kohtuu täytyy tyhjentää kokonaan joko lääkkeellisesti tai ns. kaavinnassa. "Toistuvat kohtuontelon kaavinnat voivat vaurioittaa kohdun limakalvoa ja aiheuttaa kiinnikkeitä kohtuonteloon. Näin voi käydä joka neljännelle naiselle jo kolmen kaavinnan jälkeen (Raziel 1994). Jos kohtuontelo on täysin kiinnikkeiden vallassa, puhutaan Ashermannin oireyhtymästä. Kiinnikkeet voidaan irrottaa hysteroskopiassa, ja täysiaikaisia raskauksia on raportoitu esiintyneen 67–87 %:ssa tällaisen hoidon jälkeen." (http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo70028.pdf / Patton 1994). Meidän molemmat raskaudet ovat päättyneet keskeytyneeseen keskenmenoon ja molemmissa tapauksissa olemme joutuneet suorittamaan kaavinnan kahdesti (kaavinta + tähystys).

Epilogi

Tämä kirjoitus sisältää vain osan siitä hedelmällisyyteen, raskautumiseen ja keskenmenoihin liittyvästä materiaalista, jota tulin kaivelleeksi toisen keskenmenomme jälkeen sairaslomallani. Aloin kiinnittää huomiota erilaisista lähteistä löytyviin todennäköisyyksiin raskautumista ja siinä onnistumista koskien. Ja mitä pidempään lukuja tuijottelin sitä enemmän ajatuksena kääntyivät kohti ajatusta: kuinka ihmeessä kukaan ja erityisesti me voimme koskaan saada biologista lasta?

Kuka uskaltaa laskea todennäköisyyden sille, että meistä tulee vielä joskus biologisen jälkeläisemme onnellisia vanhempia? Eikä sillä, eihän sitä voi laskea. Jos kohta sen uskallan kyllä todeta, että melkoisessa marginaalissa tässä aletaan varmasti jo olla. Ja vaikka todennäköisyyden laskeminen mahdollista olisikin, en todennäköisesti haluaisi kuulla lopputulosta. Joskus on vain helpompaa yrittää uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja toivoa. Toivoa sydämensä kyllyydestä.

Lapseton hyytyy odotteluun

"Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa.", kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani Vuosi 2016, hyvänlaatuinen kasvain hetki ennen vuoden vaihtumista. Vuosi 2017 alkaa sillä, mihin edellinen päättyi: odottelua, odottelua ja vielä vähän odottelua.

Kuten arvata saattaa, odotimme vuoden alussa kuumeisesti sekä kromosomi- että hyytymistekijätutkimusten tuloksia. Viime viikon lopulla tuo odotus sitten päättyi, kun Rouva kävi minun työkiireiden takia itsekseen tarkistuskäynnillä naistentautien polilla. Pitkä odotuksemme palkittiin sekä hyvillä että huonoilla uutisilla. Tärkeimmät ensin: kromosomit ovat molemilla kunnossa, mikä oli meille molemmille tietysti suuri helpotus. Tuolta puoleltahan olisi käsittääkseni voinut löytyä vakavampaa ja vaikeampaakin syytä lapsettomuuteen. Tämän osalta olisi siis taas yksi tekijä pois lapsettomuuteemme johtavista tekijöistä ja pelkolistalta.

Sen sijaan Rouvan verikoetuloksessa oli näkynyt heikko positiivinen tulos hyytymistekijätutkimuksessa. Ihan täytttä varmuutta tälle ei kuitenkaan vielä saatu, koska tutkimus oli tehty liian lähellä raskauden päättymistä / kaavintoja, jotka voivat kuulemma vaikuttaa tutkimustulokseen. Jos tulos on todella positiivinen, on onni onnettomuudessa tietysti se, että tuohon vaivaan on olemassa lääkitys. Oikeastaan koenkin itse, että ikävin puoli tässä koko kuviossa on se, että lääkärin suosituksesta joudumme tekemään hyytymistekijätutkimuksen uudestaan asian varmistamiseksi. Lisäsyy tähän on myös se, että osa verinäytteistä oli pilaantunut matkalla tutkimukseen. On nimittäin niin, ettei paikkakuntamme laboratorio tee ainakaan kaikkia tutkimuksia itse, vaan näytteet lähetetään Tampereelle varsinaisia tutkimuksia varten. Järjestelyä on kritisoitu jo aiemmin tutkimusten viivästymisen vuoksi – ja tässäpä toinen syy kritiikkiin. Kukahan tämän järjestelyn myötä taas voittaa, kun tutkimuksemme joudutaan tekemään uudestaan? Jokatapauksessa, jotta tulokset olisivat luotettavia, joudumme odottamaan kontrolliverikoetta maaliskuuhun asti, minkä jälkeen odotamme tietysti vielä tutkimuksen tuloksia. Huoh. Eikö tämä odottaminen pääty ikinä?

Rouva ilmoitti tuloksista viestitse puhelimella, enkä kesken työpalaverin viestejä kiireessä lukiessani tajunnut niistä muuta kuin negatiivisen ja heikon positiivisen tuloksen. Kun Rouva kotiin saavuttuani tavasi edessä jälleen olevan odotusta, revin totaalisesti pelihousuni: haluan asioita eteenpäin NYT! Sisäinen pessimistini nostaa väkisin päätään huutaen: keväällä eteen tulee taas jotakin viivästystä, joten turha odottaa mitään tapahtuvaksi ennen kesätaukoa. Eli katellaan syssymmällä. Eikö nyt vihdoin olisi jo meidän vuoro?

Kävimme viikonloppuna vierailulla veljeni luona, jossa saimme vihdoin viettää paremmin aikaa varsin tuoreen kummityttömme, 9kk, kanssa. Ja kuinka ihana ja suloinen pakkaus hän onkaan! En olisi millään malttanut pysyä tuosta ihanuudesta erossa ja koin aitoa pettymystä siitä, ettei hän halunnut olla itselleen vieraiden ihmisten sylissä. Olisin halunnut vain mutuuttaa tyttöä sylissäni ja naurattaa häntä ilmeilyllä ja lentokoneleikeillä. Ja kerrankin kun minulla on tämmöinen fiilis, alkaa lapsi itkeä heti kun nostan hänet syliini. Just my luck. :-D

Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin tuon pienen taaperon seurassa. Koko viikonlopun aikana tunsin aitoa ja syvää surua lapsettomuudestamme vain kerran – ja tuolloinkin sain pidettyä kateuden karvaat kyyneleet sisälläni. Samalla viikonloppureissumme teki myös hyvää lapsettomuuden kokemukselleni. Vaikka en ole missään vaiheessa kuvitellut vauva- tai lapsiperhe-elämää helpoksi, avautuu lapsettomalle arjen kuviot luonnollisesti parhaiten näkemällä kiukkuitkut, aamuherätykset ja kasvavina silmäpusseina vanhemmista näkyvä väsymys vierestä, autenttisena totena.

Voin silti sanoa täysin vilpittömin mielin: tuota minä haluan. Olen halunnut sitä jo monta vuotta.

Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi

Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.

Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...

Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:


Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.

Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti  myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.

Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.

Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.

Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.

Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival

Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.

Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.

Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.

Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...

"Kun päästä kuuluu prii, voi lähteä"

Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.

Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.

Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!

Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?

Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.

Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.

Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...

Limbo, taso 12: riman korkeus n. 5cm

Tiedän, takana on taas kolme viikkoa taas hiljaiseloa. En oikea osaa sanoa, onko kirjoittamattomuus johtunut enemmän aikaansaamattomuudestani vai siitä, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ehkä vähän molemmista? Toki oman veronsa ovat vaatineet myös uusi työpaikka, uudet työtehtävät ja uudet vastuut, jotka otin vastaan kuukausi takaperin. Ajoitus tuon ratkaisun suhteen oli kyllä sinänsä hyvä, että päivät ja viikot ovat menneet kuin siivillä konsanaan: paljon uutta ja ihmeellistä töissä ja siihen päälle liikunnat iltapäivälle / alkuillalle, niin loppuilta on sitten mennytkin voipuneena Rouvan kainalossa kotisohvalla.

Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).

Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.

Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.

Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.

Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.

Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.

Tee niinku testi ja toinen ja tripla

Nyt se on sitten semivirallista: olemme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä ihan virallisesti raskaana. Pakko se on nyt uskoa, vaikka välillä se on edelleen hyvin, hyvin vaikeaa.

Julkaisin juuri muutamia päiviä sitten kirjoittamani blogitekstin PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?, jonka kirjoittamisen jälkeen todella suuntasimme apteekkiin. Ja koska hyvää kannattaa odottaa, päätimme tehdä lisätestit vasta seuraavana aamuna oikeaoppisesti Rouvan aamuvirtsasta. Huvitti, kun päätimme olla kyselemättä neuvoja apteekin henkilökunnalta, jotka taisivat käydä tiedustelemassa avuntarvettamme jopa kolme kertaa. Enpä osannut peitellä iloani ja naama leveässä virneessä sanoimme pärjäävämme ihan omine apuinemme. Arvoimme hyllystä sitten mukaan kaikkein halvimman sekä yhden kalliimmasta päästä olevan patterillisen testin. Sitten pääsimmekin taas vaihteeksi piinailemaan illan ja yön ajaksi testihetkeä...

Ja niinhän siinä kävi, että viikonlopusta huolimatta heräsimme molemmat jo kukon pieraisun aikaan testejä tekemään. Ohjeet luettiin perinteisesti tarkasti ja tikkujen lillutusajatkin piti katsoa oikein kellosta sekunnilleen oikeiksi. Vaikka halvin RFSU:n liuskatestin piti olla testeistä herkin, oli sen tulos oikeastaan vielä edellistä päivääkin haaleampi haamuviiva:
 

Rouvan kanssa sovitusta huolimatta en vain osannut olla vilkuilematta testejä kohti piinallisia kolmea minuuttia, jonka testit valmistuivat. Mielessä kävi jo paljon ja kaikenlaista, koska silmäni osuivat vain tähän halvempaan testiin ja tulosviiva oli niin haalea. Mutta sitten... kun kolme minuuttia oli kulunut ja testejä sai katsoa ihan luvan kanssa ja huolella, alkoi päässä pyöriä. Kuinka paljon yksi maaginen sana voikaan ihmiselle merkitä:
 

Jotenkin vasta Clearblue-testin tuloksen luettuani sain ensimmäisen kerran oikeasti kiinni siitä ajatuksesta, että olemme vihdoin, 3,5 vuoden yrittämisen jälkeen saaneet aikaiseksi ensimmäisen positiivisen raskaustestimme. Kuin lekalla lyöden pääni tyhjeni kertaheitolla kaikesta muusta ja tunnekuohu oli valtava. En kyennyt muuhun kuin murtua ja antaa itkun tulla Rouvan olkapäähän nojaten. Nyt alettiin siis vihdoin päästä melko lähelle sitä, miltä olin kuvitellutkin raskausuutisen tuntuvan ja mitä se saisikaan minussa aikaan. Onhan siinä kyllä samalla myös jotain kieroa, että tämä kaikki tapahtuu yleensä vessassa ja tarinan päähenkilö istuu vieläpä usein pytyllä...

Pari päivää testien jälkeen käytin Rouvaa sitten verikokeissa, joista saimme alkaneelle raskaudelle viimeisen varmistuksen: Rouvan HCG-arvo oli yli 500:n – tosin asiaan perehdyttyämme totesimme HCG-arvojen olevan vain suuntaa-antavia, jos sitäkään. Viimeiset päivät ovatkin sitten menneet raskautta, sen vaiheita ja esim. ravintorajoitteita avaavien nettisivujen selailun ja asioiden pohdiskelujen parissa. Jos IVF-hoidon ja PAS:n jälkeinen aika oli piinailua, niin nythän se todellinen piinailu onkin sitten vasta alkanut. Varhaisultraan on aikaa n. kolme viikkoa ja riskiviikkojakin on jäljellä vielä yli puolet. Mutta olkoon, en valita! Voin seistä riskiviikot vaikka päälläni, jos siitä on yhtään iloa raskauden kannalta. On tämä vain sen verran hurja tilanne!

Seuraava luonteva kysymys lieneekin sitten: mitäs blogilleni nyt tapahtuu. En osaa antaa tähän mitään varmaa vastausta – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jatkan blogin kirjoittamista ainakin jonkin aikaa pyrkien keskittymään kirjoituksissani nimenomaan lapsettomuuteen. Olkoonkin, että alkanut raskaus on luonnollinen osa sitä. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, tulen olemaan lapseton koko ikäni eikä kaikki 3,5 vuoden aikana kokemani tule koskaan lähtemään minusta pois, vaan lapsettomuus on osa minua nyt ja aina. Jos raskaus jatkuu normaalisti ja se johtaa lapsen saamiseen, tulen olemaan lapsellinen lapseton. Yhtä elämäni suurinta kriisiä, ellei jopa sitä kaikkein suurinta, ei edes syntynyt lapsi voi pyyhkiä minusta pois.

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

Kontrollia!

Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:

Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.

Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?

Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.

Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.

Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.

Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.

Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.

Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.