Tällä kertaa blogia kirjoittelee askeleen kypsempi lapseton, sillä viime viikolla mittariin ilmestyi numerot kolme ja nolla. Parin viime viikon ajan kuumin kysymys onkin ollut: miltä nyt tuntuu? Reilu viikko uusille kymmenille siirtymisestä voisin vastata perin lakonisesti: ei miltään. Toista se oli kuitenkin syntymäpäivän aattona.
Niin paljon kuin ikäkriiseistä vuosikymmenten vaihtuessa puhutaankin, olen suhtautunut koko ikäkriisi-käsitteeseen vähintäänkin epäilevästi. Numeroitahan ne vain, sano. 29 vuoden ja 364 päivän kypsässä iässä taisin kuitenkin itsekin kärsiä hetkellisesti ikäkriisistä - mistä syytän lapsettomuuttamme. Myönnän, että olin väsynyt, kenties hieman univelkainenkin, mahdollisesti lievästi stressaantunut ja tulevia illanistujaisiakin olisi pitänyt saada suunniteltua. Ja niinpä ajatukseni ajautuivat saunomisen lomassa tulevaan pyöreiden täyttymiseen ja etenkin siihen, missä ja mitä minä olen saavuttaessani tuon merkkipaalun.
Nuorena, kun kaikki ovet ovat vielä avoinna ja moni risteys kohtaamatta, ihmisellä on taipumus maalailla tulevaisuuttaan ja kenties asettaa itselleen joitain tavoitteita elonsa mutkaiselle polulleen. Paljon on tuo polku mutkineen ja mäkineen tuonut eteeni ja paljon on toivottavasti vielä kohdattavanakin. Monet polullani kohtaamat asiat ovat olleet myös itseni nuoruudessani ennustamia tai oikeammin toivomia. On koulutus, onnellinen avioliitto, vakituinen työ ja mieluisat työtehtävät, oma asunto... Yksi kuitenkin puuttuu. Ei liene tarvetta mainita mihin viittaan?
Pitkin syntymäpäiväviikkoa oli mielessäni pyörinyt erityisesti ajatus nuoruuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Vaikka tiedän, ettei tässä asiassa ole kyse numeroista vaan ihmisestä itsestään, kulminoituu yhden aikakauden päätös opiskeluineen ja baareissa juoksemisineen juuri kaksikymppisyyden päättymiseen. Kaikesta tästä olen kuitenkin valmis luopumaan. Totta puhuen olen luopunut tästä kaikesta jo useampi vuosi takaperin. En enää edes muista milloin olisimme käyneet Rouvan tai kavereiden kanssa viimeksi baarissa heilumassa. Jonkin päättyminen tarkoittaa jonkin uuden alkamista. Tuo jokin uusi tarkoittaa minulle nuoruuden ja parisuhteen vaihtumista perhe-elämään.
Tultuani syntymäpäiväni aattona saunasta koputin Rouvaa olalle ja pyysin lohduttavaa olkapäätä. Hieman naureskellen Rouva kysyi, kärsinkö ikäkriisistä. Kun sitten värisevällä äänellä vastasin myöntävästi, ymmärsi hän välittömästi mistä oli kyse - ja taisipa myös väräyttää hieman omaa ääntään. Todella moni nuoruudessa haaveilemani asia oli ehtinyt toteutua ennen 30:a ikävuotta, mutta isäksi ehtinyt. Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme. Ja aiemmin luvatusti: toivoa!
Kuten edellisessä kirjoituksessani epäilinkin, emme päässeet vielä viime kuussakaan ensimmäiseen inseminaatiohoitoomme. H-hetki ajoittui juuri kuukausi aikaisemmin sovitulle työmatkapäivälle, jota en voinut enää tuossa vaiheessa (tai aikaisemminkaan) perua. Käsi pystyyn virheen merkiksi ja oppia kalloon: seuraavaa kertaa emme aio hukata. Tänä vuonna haluamme asioiden todella etenevät.
Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti