tiistai 21. marraskuuta 2017

Kannattaako näitä laskea?

Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.

Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.

Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.

Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.

Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.

Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?

...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?

Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu

maanantai 6. marraskuuta 2017

Minun ongelmani eivät ole todellisia

Turhaan napsi Rouva Zumenoneja syyskuussa, kun saimme mr. Murphyn vieraaksemme. Kyllä, kaikki voi todellakin mennä pieleen, jos se on ylipäätään vähänkään mahdollista. Saimme tarkistusultrassa yllättäviä, jopa hetkauttavia uutisia, kun lääkäri kertoi kohdussa olevan jotakin epänormaalia. Pahimmat pelkoni löysivät välittömästi tiensä samanaikaisesti sekä tajuntaani että vatsan pohjaani: nytkö meistä tuli sitten lopullisesti lapsettomia? Ei sentään, ei ainakaan vielä. Ultra kertoi kohdussa olevan nestettä, eikä limakalvokaan ollut (taas vaihteeksi) kovinkaan paksu. Rouvan edelliset kuukautiset olivat olleet (taas vaihteeksi) hieman erikoiset, millä voisi olla jotain tekemistä tuon mystisen nesteen kanssa. Parin päivän päähän varattu uusintaultra antoikin sitten lopullisen tuomion: ei PASia tähän (lääkkeelliseen) kiertoon, vaan aika tähystykseen. Tähystyksessä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään mitään erikoista – mistä en osaa vieläkään päättää, onko se hyvä vai huono asia. Lähes viisi ja puoli vuotta lapsitoiveen syntymisen jälkeen olemme edelleen selittämättömästi lapsettomia.

Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.

Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.

"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...

Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?

Miksi minulle on käynyt näin?