Turhaan napsi Rouva Zumenoneja syyskuussa, kun saimme mr. Murphyn vieraaksemme. Kyllä, kaikki voi todellakin mennä pieleen, jos se on ylipäätään vähänkään mahdollista. Saimme tarkistusultrassa yllättäviä, jopa hetkauttavia uutisia, kun lääkäri kertoi kohdussa olevan jotakin epänormaalia. Pahimmat pelkoni löysivät välittömästi tiensä samanaikaisesti sekä tajuntaani että vatsan pohjaani: nytkö meistä tuli sitten lopullisesti lapsettomia? Ei sentään, ei ainakaan vielä. Ultra kertoi kohdussa olevan nestettä, eikä limakalvokaan ollut (taas vaihteeksi) kovinkaan paksu. Rouvan edelliset kuukautiset olivat olleet (taas vaihteeksi) hieman erikoiset, millä voisi olla jotain tekemistä tuon mystisen nesteen kanssa. Parin päivän päähän varattu uusintaultra antoikin sitten lopullisen tuomion: ei PASia tähän (lääkkeelliseen) kiertoon, vaan aika tähystykseen. Tähystyksessä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään mitään erikoista – mistä en osaa vieläkään päättää, onko se hyvä vai huono asia. Lähes viisi ja puoli vuotta lapsitoiveen syntymisen jälkeen olemme edelleen selittämättömästi lapsettomia.
Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.
Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.
"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...
Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?
Miksi minulle on käynyt näin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti