To vatuloida or not to vatuloida?

Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.

Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...

Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.

Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?

Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.

Korjaus tietoihin

"Ehdimme käydä tässä välissä jo suunnitteluistunnossakin ja iloksemme lapsettomuusasioista oli ottanut vastuun kokonaan uusi ja ainakin näin ensivaikutelmalta asiantuntevan ja mukavan oloinen lääkäri. Ehkäpä tästä sitten lisää seuraavassa kirjoituksessani, kun sinne asti pääsen.", kirjoitin edellisen blogitekstini kommenteissa vastauksena Alinan ja Nina M:n kommentteihin. Kyllä, tästä todellakin voisi tarinoida yhden blogahduksen.

Mutta korjataanpa ensin se kaikkein tärkein: ei se edellinen ollut sittenkään kolmas keskenmenomme, vaikka näin todella luulin edellistä tekstiä kirjoittaessani. Plussa paljastui sittemmin ns. kemialliseksi raskaudeksi eli alkio on vain raapaissut kohtua ja nostanut siten HCG-hormonitason vain hetkellisesti koholle. Niin tai näin, en näe asiassa suurtakaan eroa jo mainitsemani ja mainostamani keskenmenon suhteen. Yhtälailla ehdimme tehdä raskaustestin, tikuttaa plussan ja toiveet onnistumisesta alkoivat pikkuhiljaa nousta – kunnes meidän oli taas aika kohdata karvas pettymys ja niellä se tosi asia, ettemme saaneet onnistumista aikaiseksi myöskään vuonna 2017.

Lohtua loppuvuoteen toivat vierailu ihanan, rakkaan kummityttömme luona, joka 1,5 vuoden ikäisenä alkaa olla aina vain parempaa leikkiseuraa. Tyttö viipotti onnessaan lempilelujaan eteemme ja osasi jo hienosti kommunikoida kanssamme ilman ujostelua. Ja sitten kuitenkin kaikki tuo sydämen pahkatumaan saava ihanuus alkoi aika ajoin rakoilla paljastaen sen sysimustan surun, jota kannan tyhjässä sylissäni.

Ja sitten sellainen aasinsilta, että metaforafaunamme nokka pysyy juuri ja juuri loiskeen pinnalla: myös iloksemme peruutusajalle marraskuun loppuun järjestynyt suunnittelukäyntimme kolmatta ja samalla viimeistä julkisen puolen IVF:ää varten päättyi monen mutkan jälkeen varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Rouvan lääkekatto (eli yli 600 euron vuosiomavastuu) ehti sopivasti täyttyä syyskuussa, joten toivoimme ehtivämme suunnitella kolmannen IVF-hoitokiertomme resepteineen vielä viime vuoden puolella rahan säästämisen toivossa. Lapsettomuuspoliklinikan vastuulääkäri oli yllätykseksemme vaihtunut ja etenkin käynnin alku sujui hieman tunnustelevissa merkeissä: millaisen lääkärin kanssa saisimme tehdä viimeisen hoitomme? Iloksemme saimme todeta uuden lääkärin olevan meille mieleen: asiantuntevan oloisesta henkilöstä tuntui huokuvan halua pysyä oman vastuualueensa suhteen ajan tasalla ja häneltä tuntui löytyvän tietämystä alan tuoreista tutkimustuloksista ja uusista tuulista.

Kävimme luonnollisesti hoitohistoriamme pikaisesti läpi, minkä perusteella suunnitelmaksi muodostui lähteä tekemään viimeistä julkisen puolen IVF:äämme jälleen hieman hiotuilla lääkeannoksilla lyhyellä kaavalla (GnRH-antagonistihoito) – kahden aiemman tavoin. Sen sijaan alkionsiirrot olisi ainakin pyrkimys saada tehtyä Rouvan luonnolliseen kiertoon, kun ne on aiemmin tehty lääkkeelliseen kiertoon. Näin siksi, että ainakin lääkärin mukaan keskenmenon riski on hieman korkeampi, kun siirto on tehty lääkkeelliseen kiertoon. Saapa nähdä mitä tuosta sitten tulee, koska Rouvan kierto on pitkähkö ja hieman vaihteleva.

Toiveidemme mukaisesti saimme siis suunnitelmat tehtyä sekä reseptit tarvittaviin lääkkeisiin. Mutta eipä se aina ole niin helppoa ja auvoista, kuin mitä voisi kuvitella: Saimme follikkeleiden kasvattelua varten meille kirjoitetun Orgalutran-lääkkeen osalta selvät ohjeet: "Yhden parin kanssa apteekki on yrittänyt vaihdattaa tätä rinnakkaislääkkeeseen, mutta sitä ei saa missään nimessä tehdä." Selvä, ei vaihdeta lääkettä toiseen, jos tätä meille jostain syystä ehdotettaisiin. Jos tätä on tapahtunut vain yhden parin kanssa, kyse lienee ollut jostain apteekin kokeilusta tai väärinkäsityksestä, ajattelin.

Ja mitä tekee apteekki? Tarjoaa meille rinnakkaislääkettä ukaasilla: "Ette saa Orgalutranista täyttä Kela-korvausta, koska rinnakkaislääke on halvempi. Täysi Kela-korvaus vaatii reseptiin vaihtokiellon." Kiroilua. Jos kerran asia oli sairaalan puolelta tiedossa, eikö vaihtokieltoa olisi voitu kirjoittaa reseptiin sitä tehdessä? No ei se mitään, tämähän hoituu helposti yhdellä puhelinsoitolla. Paitsi että eipä hoidukaan. Puhelimessa hoitaja kuulostaa alusta alkaen hieman oudolta ja lupaa puhua asiasta lääkärin kanssa kehottaen meitä tarkkailemaan OmaKantaa, jossa odottava resepti sitten mahdollisesti muuttuu. Hämmästellen hoitajan epämääräisiä sanavalintoja jäämme odottamaan reseptin muuttumista. Vähintään yhtä hämmästellen toteamme parin viikon päästä, että eipä se resepti taida tuosta miksikään muuttua.

Uutta soittoa sairaalaan. Tällä kertaa selitän asian tarkemmin hoitajalle, joka pahoittelee asiaa. Hän sanoo puhuneensa lääkärin kanssa, jonka mukaan vaihtokieltoa ei tarvitse, koska kyseessä on biologinen lääke. Alan väsyneenä lähes itkeä kesken puhelun. Hoitaja myöntää, että reseptin muuttaminen veisi vain pari minuuttia, mutta lääkäri ei suostu sitä tekemään. Typertyneenä ilmoitan asian lisättävän hoitojemme päätteeksi sairaalaan lähtevien asioiden palautelistaan ja pyydän hoitajaa toivottamaan lääkärille puolestamme hyvät joulut. En ole uskoa lääkärin kyvyttömyyttä empatiaan ja pyyhin puhelun päätyttyä silmäni.

Tulee joulu ja saan ladattua akkujani kohti seuraavaa taistoa. Soitan potilasasiamiehelle, joka ihmettelee kertomustani, mutta on asian suhteen ainakin vielä tässä vaiheessa aseeton. Sen sijaan hän kehottaa ottamaan tai ainakin yrittämään saada suoran kontaktin lääkäriin, jonka kanssa meidän tulisi käydä asia kunnolla läpi. Soitan jälleen hoitajille ja selitän asian kolmanteen kertaan pyytäen saada soittopyynnön lääkärille. Mainitsen myös ottaneeni yhteyttä potilasasiamieheen. Hoitaja lupaa hoitaa asian eteenpäin – välipäivien erikoisjärjestelyistä huolimatta. Lopulta saan samalta hoitajalta soiton, jossa hän kertoo reseptiämme muutetun. Samoin hoitajan sanojen mukaan sairaalamme selvittää kyseisen lääkkeen reseptiasiat kuntoon yhteydenottomme perusteella. Naurahdan, kun hoitaja ihmettelee ääneen nimeltä mainitsemani apteekin vaativan reseptille vaihtokieltoa täyden Kela-korvauksen saamiseksi. Mahtoi tulla suurenakin yllätyksenä tässä vaiheessa, kun olimme puhuneet asiasta jo puhelimitsekin saman hoitajan kanssa ainakin kahdesti?

Joskus asioista ei tee tärkeää se, että niissä olisi kyse isoista rahoista (tässä tapauksessa näiden kahden lääkkeen hinnan erotus = noin 100 euroa, eli ei yhtään mitään). Joskus asiat saavat isot mittasuhteet muuta kautta. Tässä tapauksessa kyse oli paitsi periaatteesta, myös asiakkaan kunnioittamisesta ja ennen kaikkea asiakaspalvelusta. En saata uskoa, että sairaalan tai lääkärien ja apteekin välisen erimielisyyden ensisijaiseksi kärsijäksi asetetaan asiakas, potilas, joka joutuu tappelemaan oikeuksiensa puolesta. Ilmeisesti kaikkien mielestä lapsettomuudessa ei ole vielä tarpeeksi.

Niin vain asioilla on kuitenkin tapana kääntyä lopulta parhain päin, kun eteen avautuvan polun jaksaa vain karikoista ja kuralammikoista huolimatta kulkea loppuun. Seuraava jännityksen paikka onkin sitten se, millaisen vastaanoton saamme tuolta uudelta, ihanan asiantuntevalta lääkäriltämme ensimmäisessä tarkistusultrassa. Sekä tietenkin se, mitä polkumme jo häämöttävässä lopussa meitä odottaa...

Minun ongelmani eivät ole todellisia

Turhaan napsi Rouva Zumenoneja syyskuussa, kun saimme mr. Murphyn vieraaksemme. Kyllä, kaikki voi todellakin mennä pieleen, jos se on ylipäätään vähänkään mahdollista. Saimme tarkistusultrassa yllättäviä, jopa hetkauttavia uutisia, kun lääkäri kertoi kohdussa olevan jotakin epänormaalia. Pahimmat pelkoni löysivät välittömästi tiensä samanaikaisesti sekä tajuntaani että vatsan pohjaani: nytkö meistä tuli sitten lopullisesti lapsettomia? Ei sentään, ei ainakaan vielä. Ultra kertoi kohdussa olevan nestettä, eikä limakalvokaan ollut (taas vaihteeksi) kovinkaan paksu. Rouvan edelliset kuukautiset olivat olleet (taas vaihteeksi) hieman erikoiset, millä voisi olla jotain tekemistä tuon mystisen nesteen kanssa. Parin päivän päähän varattu uusintaultra antoikin sitten lopullisen tuomion: ei PASia tähän (lääkkeelliseen) kiertoon, vaan aika tähystykseen. Tähystyksessä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään mitään erikoista – mistä en osaa vieläkään päättää, onko se hyvä vai huono asia. Lähes viisi ja puoli vuotta lapsitoiveen syntymisen jälkeen olemme edelleen selittämättömästi lapsettomia.

Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.

Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.

"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...

Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?

Miksi minulle on käynyt näin?

Lucifer huolehtii omistaan

"Vaikuttaisi siltä, että saamme jälleen pitää pitkän loman tästä kaikesta. Katellaan niitä lapsihommia sitten syssymmällä...", kirjoitin kolme kuukautta sitten. Ja ihanpa osasin tilanteemme aprikoida oikeaksi tuolloin: kesäloma oli tänäkin vuonna myös lomaa lapsettomuudesta.

Olihan se jo edellistä blogikirjoitusta kirjoittaessani selvää, että tuosta kesäkuusta tulisi taas yksi pettymyksen kuukausi. Kun ei niin ei. Kesäkuun loppu ja lähes koko heinäkuu kuluivat vauhdikkaasti vielä töiden parissa. Olen aina tykännyt olla itse töissä suuren osan työkavereistani lomaillessa. Heinäkuu on IT-alalla perinteisesti erittäin hiljaista aikaa, mikä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tehdä paitsi rästihommia, myös kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaaleina työkuukausina olisi ikinä aikaa.

Heinäkuussa käytimme – tai ollakseni rehellinen, Rouva käytti – paljon aikaa myös kesälomamatkamme suunnitteluun ja valmisteluun. Vietimme lähes kaksi viikkoa ulkomailla kiertäen kolme maata ja kolme kaupunkia: Budapest–Wien–Praha. Ja näin uskottomana henkilönä voiden todeta, että kylläpä se Lucifer osasi huolehtia omistaan! Paahtava helle tarjosi paikoin liiankin kuumat olosuhteet kaupunkilomailuun ja nähtävyyksien perässä juoksemiseen. Sitten taas toisaalta tuo parin viikon lämpöjakso toi varsin mukavaa vaihtelua Suomen surkeaakin surkeammalle kesärupeamalle. Ja kylläpä tuli taas tehtyä hyvä reissu hyvään paikkaan. On vaikeaa keksiä parempaa terapiaa tälle kaikelle. Eipä tullut Budan linnalla, Vivaldin Neljää vuodenaikaa Pyhän Tapanin tuomiokirkossa kuunnellessa tai Kutna Horan luukirkossa mieleen, että voi hemmetti, kun me ollaan lapsettomia. Ei todellakaan, ei. Note to self ja lessons learned: järjestä itsellesi aina riittävästi tekemistä myös kesälomalle. Näin pidät ajatukset kurissa ja mielen pilvissä.

Syssymmällä. Voi video mikä ilmaisu. No, nyt se syssymmällä sitten on ja kesämmällä on mennyttä aikaa. Kevään perintönä meillä jäi siis pakkaseen yksi alkio, kun saldoksi saaduista kahdesta alkiosta toinen siirrettiin tuoresiirtona laihoin tuloksin. Nyt olemme sitten jo valmistautumassa meidän kolmanteen PASiin. Rouva on alkanut popsia Zumenonia – ja toivottavasti myös pakkastyyppimme on aloittanut vähintäänkin henkisen valmistautumisen tulevaa varten.

Samaan aikaan meidän on alettava valmistautua vähintäänkin henkisesti siihen, että aloitamme myöhemmin syksyllä meidän viimeisen julkisrahoitteisen IVF-hoidon. Ja se on kyllä hurja ajatus se. Samalla tuo ajatus sisältää kuitenkin myös ripauksen toivoa ja lohtua. Joskus tämä päättyy. Joskus elämme vähemmän epävarmaa tulevaisuutta.

Kuvalliset ohjeet lapsen tekemiseen

Miten aika voikaan juosta näin lujaa? Huomaan taas olevan korkea aika päivittää tilannetta. Kerrankin voin kehua meidän taipaleen edenneen useammankin askeleen reilun kuukauden aikana.

Lapsettomuustarinamme on nyt yhden, siis toisen, IVF:n rikkaampi. Vihdoinkin! Olemme jälleen keskustelleet hoidoista ja tilanteestamme Rouvan kanssa viime aikoina kohtuullisen paljon ja olemme vahvasti samaa mieltä siitä, että lopputuloksesta riippumatta tärkeintä meille molemmille on vain saada hoitoja eteenpäin. Ja iloksemme näin myös tapahtui – sopivasti ennen hoitavien tahojen kesäsulkuja.

Aloitimme Rouvan hormonipumppauksen toukokuun puolivälissä. Ensin syötävin pillererein (Letrozol) ja lopulta pistettävin piikein (Menopur + Cetroride sekä Pregnyl). Työnjako pistosten suhteen oli selvä ja sama kuin viimeksi: minä valmistelin Rouvalle kaiken valmiiksi ja Rouva suoritti itse pistokset. Ja kuinka iloiseksi osallistuminen minut tekikään! Vihdoin jotain konkreettista, jolla saatoin edistää asiaamme. Ehkä pientä, mutta silti konkreettista. Konkreettisuus oli tässä se tärkein juttu minulle.

Rouva kesti piikitykset hyvin. Onneksi emme kumpikaan kärsi piikkikammosta. Vain yhden kerran Rouvalla oli vaikeuksia saada neulaa ihon läpi. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä oli täyttöneula: sillä oli siis pitänyt ottaa ennen pistosta pistettävä aine ruiskuun pienestä pullosta pistettävän kalvon läpi, mikä saattoi hieman tylsyttää piikin kärkeä. Onneksi tästäkin selvittiin (Rouva selvisi) ilman käsien tärinää.

Ja onneksi minä selvisin litkujen valmistelusta. On se vaan melkoista touhua. Jos kenellä on vastaavat tehtävät vasta edessä, kuuluu hänelle tärkein ohjeeni seuraavasti: lue ja noudata vain hoitajalta saamaasi kuvallista ohjetta, älä lääkkeen mukana tulevaa tekstiohjetta. Se on aivan liian monimutkainen ja vaikeaksi tehty. Sen sijaan kuvallisessa ohjevihkosessa keskitytään olennaiseen ja pidetään asiat riittävän yksinkertaisina.

Toukokuun loppupuolella kävimme jännittämässä kontrolliultrassa väliaikatuloksia. Eipä ole taas hetkeen jännittänyt ja toisaalta ahdistanut yhtä paljon. Voi luoja kuinka minä inhoankaan meitä hoitavaa sairaalaa tai oikeammin sen tiloja. Enkä odota pääseväni tästä tunteesta koskaan eroon... Otin tuloksen vastaan kaksijakoisesti: Munasarjoissa oli kehittynyt yksi selvästi muita suurempi ja kuusi pienempää follikkelia. Meillä oli siis tuloksia, joskaan ei ns. optimaalista määrää (tai laatuakaan). Ultrapäivän ollessa perjantai jatkoimme follikkeleiden kypsyttelyä vielä viikonlopun yli. Lopulta koitti se päivä, jolloin oli aika pistää viimeinen, munasolut irrottava piikki eli Pregnyl. Tämän jälkeen kaikki voitava oli tehty ja oli aika jäädä jännittämään puktiota – sekä tietysti Rouvan vointia siihen asti. Saimme huokaista hetkeksi.

Onneksemme Rouvan vointi oli olosuhteisiin nähden suorastaan hyvä punktiopäivään asti, jolloin turvotus oli muuttumassa kohtuullisesti tukalaksi. Onneksi punktio ajoittui jälleen aamuun. Ehdin sopivasti hoitaa osuuteni siten, että pääsin Rouvan tueksi punktioon. Niin tuskaisaa kuin sitä onkin seurata vierestä, olen todella iloinen ja kiitollinen klinikkamme suhtautumisesta miehen mukanaoloon. Klinikalla tunnutaan aidosti ymmärtävän miehen rooli ja se tosiasia, että lapsettomuus koskettaa yhtälailla sekä naista että miestä. Tarkennettakoon lisäksi, että edellä mainitulla tuskaisuudella tarkoitan tietenkin henkistä tuskaa, jota joudun kerta toisensa jälkeen kärsimään katsellessani rakkaimpani fyysisiä koettelemuksia, joihin verrattuna oma tuskani on ei-yhtään-mitään. Niin nytkin. Kipulääkkeistä huolimatta Rouvasta näki, että häneen sattui vietävän paljon. Ja niin urheasti hän tämänkin koettelemuksen kesti. On se vaan kova mimmi.

Punktion jälkeen yritin tehdä parhaani Rouvan palvelemiseksi. Yhtä pahointi/tajunnan rajamailla käymiskohtausta lukuunottamatta jälkioireet eivät olleen mahdottomia – tai en ainakaan sellaista Rouvasta havainnut. Oli aika jäädä jännittämään tuloksia. Ja saihan niitä jännitelläkin, 24 pitkää tuntia. Loppu- tai oikeammin välitulos: neljä munasolua, joista kaksi kypsää ja normaalisti hedelmöittynyttä.

IVF-hoito on kuin lapsettomuus pienoiskoossa: yritystä, epätietoisuutta, mahdollisia onnistumisia, epäonnistumisia, odotusta, välituloksia, lisää odotusta, epätietoisuutta kolmannessa potenssissa, jälleen onnistumisia ja epäonnistumisia sekä... täydellistä epävarmuutta siitä, mikä on tämän kaiken lopputulema. Koska follikkeleiden määrä oli tällä kertaa maltillinen (toisin kuin viimeksi), meille varattiin aika tuoresiirtoon kahden päivän päähän munasolujen tulosten saamisesta. Ihmetellen kirjaimellisesti naureskelimme Rouvan kanssa hoitajien ja lääkärin luottavaisen suorille puheille siitä, miten kaikki menee hyvin, suunnitelmien mukaisesti ja päättyy onnelliseen lopputulokseen. Tässä vaiheessa suotamme meillä nyt vain on jo omat epäilyksemme asioiden kulusta... Piinailusta huolimatta peruutussoittoa ei sitten koskaan kuulunut ja niinpä kuun alussa saimme plakkariin yhden kappaleen tuoresiirtoja sekä yhden munasolun pakkaseen.

Tätä kirjoittaessani elämme sitten jo hyvin lähelle niitä aikoja, että olisi aika tehdä omatoiminen raskaustesti. Jätettäköön tämä jännitys nyt sitten kuitenkin ensi viikkoon...

Rakas Joulupukki, tänä vuonna toivon lahjaksi...

Kaikilla tarinoilla on alku. Niin myös tällä. Minun ja Rouvan tarina sai alkunsa vappuna 2003, jolloin tapasimme yhteisen tuttavamme kotibileissä yhteisten kavereidemme kautta. Emme asuneet tuolloin samalla paikkakunnalla, mikä aiheuttikin omat mutkansa täysi-ikäisyyden kynnyksellä alkaneelle matkallemme. Rakkaus, tai kenties tuossa vaiheessa voitiin puhua vasta ihastuksesta, kuitenkin voitti ja teimme päätöksen seurustelun aloittamisesta. Vuodet vierivät ja syksyllä 2005 muutimme opiskelemaan Jyväskylään. Koska olin asunut tuohonastisen elämäni vanhempieni luona, oli minulla vielä itsenäistyminen suorittamatta (enkä halunnut Rouvasta uutta äitiä, toim. huom.), en suostunut muuttamaan saman katon alle. Tämä tapahtuikin vasta vuonna 2007. Omat kokemuksensa toi myös opiskelijaelämä, minkä aikana pidimme vuosia kestänyttä suhdettamme jopa vuoden mittaisella jäähyllä. Edes rakkaus ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista eikä kaikki mene aina suunnitellusti.

Kuten ensimmäisessä blogipostauksessani kirjoitin, päätimme tehdä lapsen häidemme jälkeen 2012. Itse itseäni toistaen: vähänpä tuolloin tiesimme / kaikki ei mene aina suunnitellusti.
Yhteistä elämäämme Rouvan kanssa on varjostanut hänellä vuonna 2007 diagnosoitu krooninen suolistosairaus Colitis Ulcerosa (haavainen paksusuolen tulehdus). Taudin kuvaan kuuluu niin sanotut hyvät ja huonot vaiheet, joissa tauti on joko (lähes) oireettomassa remissiovaiheessa tai suolen tulehdustilaan ajavassa aktiivivaiheessa. Kevät ja kesä 2012 eivät olleet Rouvan taudin suhteen helppoja, mutta niin vain saimme pidettyä unelmahäämme ongelmitta ja häämatka rapakon taakse onnistui vaivoitta. Häiden jälkeinen syksy, talvi ja kevät 2013 olivat kuitenkin meille molemmille henkilökohtaisten syiden vuoksi erittäin raskaita. Taudin kuvaan kuuluu, että se voi reagoida stressiin ym. tunne-elämän vaihteluihin. Tauti aktivoituikin niin rajuksi, että lapsen yrittäminen oli jossain vaiheessa unohdettava. Kun viimein tajusimme tilanteen vakavuuden, oli Rouva vietävä suoraan tiputukseen sairaalaan. Ensimmäinen vakava takaisku oli kohdattu.

Kun Rouvan tila alkoi normalisoitua, teimme syksyllä 2013 päätöksen avun hakemisesta lapsettomuuteen ja kävimme ensimmäisillä käynneillä neuvolassa. En rehellisesti sanottuna muista ensimmäisistä käyntikerroista enää mitään. Olen jälkeenpäin pohtinut, miten se voi olla edes mahdollista. Siitä olen joka tapauksessa varma, että joka ikinen lapsi-projektiin liittyvä käynti on saanut sykkeen koholle, kädet hikoamaan ja tietenkin nostanut tunteet pintaan. Tilannekartoitusten jälkeen jatkoimme ensimmäisiin perustutkimuksiin. Harvoinpa on elämääni niin paljon pelkoa ja jännitystä kuulunut kuin tutkimusten yhteydessä. Ja toisaalta se tunne, kun olemme saaneet tutkimustulokset joko kirjeitse tai paikanpäällä lääkärin suusta ja kaikki on toistaiseksi ollut kunnossa... Kun vain muistelenkin noita tilanteita silmäni kostuvat edelleen.

Kuten edellä kirjoitetusta saattoi jo arvatakin, näyttelee Rouvan perussairaus tässä tarinassa keskeistä roolia, joskin vain sivuroolia. Läpi kevään, kesän ja syksyn 2013 jatkuneen sairastelun jälkeen teimme lääkärin kanssa yhteisen päätöksen yrittää ottaa Rouvan taudista niskalenkki uudella lääkkeellä. Lääkkeen avulla saisimme sairaalassa tiputuskunnossa olleen Rouvan todennäköisesti kuntoon, mutta samalla se tarkoittaisi mahdollisesti jopa parin vuoden taukoa lapsi-projektiin. Olimme kuitenkin yksimielisiä tilanteestamme: Rouva olisi saatava kuntoon ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä nopeammin pääsisimme taas yrittämään raskautta.

Uusi lääke puri Rouvan tautiin ja syksyllä 2014 saimme kuulla varsin pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen hyvät uutiset: lääke voitaisiin toistaiseksi lopettaa. Tämä tarkoitti lapsi-projektin välitöntä jatkamista uusin tutkimuksin, joiden tulokset olemme edelleen saaneet ottaa vastaan onnesta ja helpotuksesta kostunein silmin: mitään syytä lapsettomuuteen ei ole edelleenkään löytynyt. Niin iloinen juhla kuin joulu onkin, olisi se meidän puolestamme voitu jättää tänä vuonna väliin. Pitkä ja hitaasti etenevä prosessimme viivästyy joulunajan pyhien vuoksi taas kuukaudella ja pääsemme ottamaan seuraavan askelman (lisää tutkimuksia) aikaisintaan tammikuussa 2015. Toisaalta, ehkä joulu ja perheidemme parissa vietetty aika antaa enemmän kuin yksi menetetty kuukausi meiltä ottaa. Eikä tarvitse ainakaan kahdesti miettiä, mitä toivoisi tänä vuonna joululahjaksi...