Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

Viimeinen.

[Teksti on kirjoitettu su 29.9.2019]


Loppu häämöttää jo. Seitsemän vuoden äärimmäisen raskas matka alkaa olla tehty. Viimeinen lyhyt etappi enää, sitten... Päätepysäkki. Matkan pää. Haaveista ja toivosta luopuminen. Suru.

Olemme itkeneet ja surreet tänään (su 29.9.) Rouvan kanssa paljon. Rouva teki aamulla meidän toiseksi viimeisen raskaustestin. Kuinka ironista, että se näytti tuloksessaan lääkkeistä johtuvaa haamuviivaa. Onneksi sitä osattiin odottaa ja tiesimme sen olevan lupauksia antamaton turhake. Negatiivinen se oli. Meidän viimeinen negatiivinen.

Rouvan tehtyä testin haimme aamulla toisistamme turvaa ja lohtua tähän kylmään, julmaan ja niin epäreiluun maailmaan. Meille ei tule biologista lasta. Jo pelkästään tuon näytölle kirjoittaminen saa minussa aikaan surun tulvahduksen. Meille ei tule biologista lasta. Ikinä. Meidän sukumme eivät jatku meidän kummankaan sukusolujen kautta. Kaikesta siitä yrityksestä, toivosta ja rakkaudesta huolimatta: meille ei tule biologista lasta.

Alkusyksystä PAS-siirron valmistelua aloittaessamme aavistelimme, että saamme maksimissaan kaksi, todennäköisesti yhden siirron. Keskustelimme kesän jälkeen, erityisesti nyt syyskuussa ajatuksistamme tulevaisuuden suhteen. Omat ajatukseni ja fiilikseni ovat tehneet jatkon suhteen jo pidemmän aikaa suurta, hidastempoista, mutta fiiliksiä isosti liikuttelevaa aaltoliikettä. Onko minulla voimia ja ennen kaikkea halua lähteä adoptioon vaiko ei? Sitten kuitenkin tällä spekulointi on ollut osin turhaa, koska ajatukset jatkosta saa kuitenkin selviksi vasta edellisen vaiheen päätyttyä. Jos kohta ajatusleikki toimii aina jonkinlaisena henkisenä valmistautumisena ja ajatukseen totutteluna.

Ja niinhän siinä kävi, että kolmesta pakkasessa olleesta alkiosta siirrettäväksi selviytyi yksi "ensiluokkainen valioyksilö". Jokseenkin näillä sanoilla hoitaja tahikka lääkäri oli siirrettyä kuvaillut. En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun Rouva on kertonut netistä lukemiaan tarinoita siitä, miten onnenpotkaisu on saatu joillain aikaiseksi myös niillä rupualkioilla. Meillä ei sitten edes se alkioiden laadukkuus riittänyt. Ei vaikka kuinka olisimme sitä toivoneet ja vauvan halunneet. Meillä ei mikään riittänyt.

"Yksi erityisen hieno alkio siirretty. Kahta muuta seurataan vielä huomiseen että voiko niitä pakastaa", rakkaani viestitti." Viestin luettuani ymmärsin, että tämä olisi meidän viimeinen mahdollisuus. Viimeinen yritys, viimeinen piina. Ja sitähän riitti. Rouva on käytellyt laastareita ja syönyt ja pistellyt lääkettä ja hormonia. Kuulostellut ja tuskaillut. Jossain vaiheessa näytti taas jo melkein hyvältä. Tai no, miten hyvältä se potentiaalinen kiinnittymisvuoto nyt näyttää. Tai orastava pahoinvointi tuntuu. Lapsettomuuden paskiainen halusi tehdä vielä viimeisen kiusauksensa nostattamalla toivon lupailevilla merkeillään. Mutta olisihan se ollut liian eeppistä onnistua viimeisellä yrityksellä. Ei meille käy niin. Miksi meille ei käy niin? Miksi meille ei suoda yhtä ainoaa asiaa, mitä haluamme, toivomme ja odotamme? Miksi? Miksi meiltä viedään pois jo nousuun lähtenyt toivo ja annetaan tilalle vain sen epä-malli ja katkeruus?

Rouvan itkiessä aamulla sylissäni en tuntenut aluksi mitään, en yhtään mitään. Voi, kuinka nyt jopa kaipaan tuota levollista olotilaa. Viimeinen epäonnistuminen ei tuntunut miltään ja olin valmis jatkamaan elämää. Vasta Rouvan itkuiset sanat siitä, kuinka nyt emme koskaan näkisi pientä versiota minusta, avasivat tajuntaani sen tosiasian, etten tule koskaan näkemään minusta tehtyä uutta, pientä ihmistä. Nyt tunnen ne. Ne ovat ne samat katkerat tunteet, jotka olen tuntenut jo niin monta kertaa ja niin voimakkaina, etten enää edes muista mitä elämä on ilman tätä mieltä sumentavaa pimeyttä, josta ulos löytäminen tuntuu toisinaan mahdottomalta, täysin tekemättömältä paikalta.

Katkeruus. Suru. Luopumisen tuska. Kateus. Epätoivo. Ja sitten taas katkeruus. Kaikkea tätä olen nyt täynnä ja jotenkin pitäisi vain jaksaa ja jatkaa eteenpäin.

Keskiviikkona teemme viimeisen testin. Viimeiset hoidon viimeinen tulos. Siinä on jotakin todella pelottavan lopullista.

Epävarmuus vapaudesta ja vapaus epävarmuudesta

Rakas päiväki... eiku blogi. Raportoin Sinulle jälleen yhdestä epäonnistumisesta ja pettymyksestä.

Saimme kuin saimmekin aikaiseksi vielä toisen siirron ennen käyttämämme klinikan kesätaukoa. PAS tehtiin tuttuun tapaan lääkkeelliseen kiertoon. Lyhyestä virsi kaunis: eipä siitä tullut lasta, eikä oikeastaan sitä toistakaan. Ei siis yhtään mitään, ei pihahdustakaan onnistumisesta. Alkaahan tämä olla jo melko masentavaa.

Tai en minä siitä masentavasta tiedä, mutta usko, toivo ja se kolmas tätä kaikkea kohtaan alkaa olla kyllä enemmän kuin kortilla. Vaikka korvissa kuinka kaikuisi niin lääkäreiden kuin touhussa onnistuneiden tuttavienkin sanat siitä, kuinka tilanteemme vaatii vain kärsivällisyyttä ja jaksamista, niin joudun kyllä totuuden nimissä myöntämään, ettei minulla ole kyllä kauheasti jäljellä enää kumpaakaan. Olemmekin Rouvan kanssa puhuneet, että eiköhän se meidän biologisen lapsen kohtalo ratkaista lopullisesti tulevana syksynä. Ja jälleen kerran pääsen toteamaan: se on pelottava ajatus se.

Olen taas pyöritellyt päissäni ajatusta siitä, kuinka osaan suhtautua siihen, että tämä kaikki päättyy suureen pettymykseen. Kokemukseen siitä, että elämä pettää meidät karuimmalla mahdollisella tavalla ja koko tämä matka on kuljettu täysin turhaan – ainakin tavoitteena olleen lopputuloksen näkökulmasta. En ole vielä osannut antaa vastausta itselleni, enkä osaa sitä varmasti tehdä vielä pitkään aikaan.

Samalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan yhdessä, kahdestaan. Ja tässä painotamme nimenomaan sanaa kahdestaan. Emme ole olleet, emmekä mahdollisesti koskaan tule olemaan vastuussa muista, vaan meillä on vapaus olla, tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluamme. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut takertuvani kiinni juuri tuohon vapauteen, pikkuhiljaa, salakavalasti, kuin varkain jopa itseltäni.

Omistamme Rouvan kanssa kaksi kissaa, joilla molemmilla on ikää yli 10 vuotta. Hieman laskutavoista riippuen molemmat kissamme ovat nyt siis ihmisen iässä yli 50-vuotiaita. Ja vaikka kissamme ovat meille todella, todella, todella tärkeitä ja rakkaita, olemme pohtineet Rouvan kanssa jo jonkin aikaa vähintäänkin puolitosissamme ääneen kuinka kauan niillä on vielä elinvuosia jäljellä. Toistemme lisäksi kissamme ovat ainoat vastuullamme olevat elämät. Ja voimme hyvinkin pian olla tilanteessa, jossa ainoa meille suoraan tarjottu asia on vapaus.

Olemme tavanneet tehdä yksi tai kaksi ulkomaan matkaa vuodessa. Niin myös tänä vuonna: toukokuussa kävimme tutustumassa Rooman "muinaisiin kivikasoihin", niin kuin Rouva alkoi niitä jossain vaiheessa lomaamme leikkisästi kutsua, ja seuraava matka Puolan Krakovaan on jo varattu. Matkoja suunnitellessamme törmäämme aina samaan ongelmaan: mites kissat?

Kirjoitan tästä siksi, että olen huomannut kallistuvani (ainakin tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä) kannalle: jos ei biologista lasta, niin sitten ei lasta ollenkaan. Tiedän tämän olevan rajua tekstiä, mutta samalla tulee muistaa juuri edellä kirjoittamani: tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä. Pidän ajatusta adoptiosta vahvimpana vaihtoehtona, jos sen suhteen nyt vahvuudesta voi siis puhua. Ajatus viiden vuoden pituisesta piinaavasta prosessista epävarmuuksineen ei tunnu juuri nyt oikealta. Sijaisperheenä toimimisessa tökkii puolestaan jatkuva epävarmuus huomisesta.

Niin, ehkäpä olenkin kyllästynyt vain epävarmuuteen. Tai sitten haluan vain vapautta. Tai ehkäpä nämä kaksi asiaa eivät olekaan niin valtavan kaukana toisistaan. Ehkä vapaus epävarmuudesta onkin sitä kaikkein suurinta vapautta.

Olen virallisesti esteetön

"Lausuntona totean, että käymämme neuvontakeskusteluiden perusteella en näe estettä sille, että aviopari Rouva ja Herra Nönnönnöölle tehdään hedelmöityshoitoja luovutetuilla sukusoluilla." Joten kyllä, sukusoluneuvonnankin voi siis näemmä reputtaa. Mahtavaa! On se hienoa kuulla, että meistäkin voisi ehkä sittenkin olla vielä vanhemmiksi, pian seitsemän vuoden yrittämisen ja itsetutkiskelun jälkeen. Kaikenmaailman pirinistithän saavat tämän oikeuden ihan vain sohimalla kusivärkkejään yhteen oikeaan aikaan. Mutta meistäpä onkin nyt 300 euron edestä ihan mustaa valkoisella! Voi taivas sentään...

Jälkimmäisestä psykologikäynnistä jäi päällimmäisenä mieleeni kolme asiaa:

1. Psykologi varmisti vielä kertaalleen, onko meille tuttu luovuttaja vaihtoehto. No ei ole edelleenkään, kun sopivaa luovuttajaa ei ole lähipiiriin sitten edellisen käynnin (viikkoa aikaisemmin) ilmaantunut. Surprise.
2. Äänessä oli suurimmaksi osaksi psykologi itse. Jotenkin sitä voisi kuvitella, että häntä olisi kiinnostanut enemmän kuunnella meidän mietteitä ja ajatuksia. Mutta tokihan tässä oli kyse neuvonnasta, ei terapiasta, joten ehkä sen oli tarkoituskin mennä näin.
3. Saamani äkillinen pahoinvointikohtaus, jonka syyksi epäilen työstressiä. Ja nytpä onkin sitten taas työnantajan vaihtaminen mielessä ja mahdollisesti myös edessä...

Kolmen tunnin kokonaisuuden olisi voinut puolestani helposti tiivistää 20–30 minuutin keskusteluun, joka olisi täydentynyt kattavaksi infopaketiksi Simpukoista helminauhaa -oppaalla. Ja tämä sai minut miettimään: miten voisin ikinä selvitä vuosia kestävästä adoptiokyyläyksestä, jos jo pari käyntikertaa oman, yhteisen ja perheen historian valottamiseksi tuntuu, jos nyt ei piinalta ja tuskalta, niin ainakin naurettavalta ja silkalta kiusaamiselta? Onko neuvonta silloin onnistunut, jos se onnistuu herättämään neuvottavassa pelkoa ja muita negatiivisia tunteita? Vai onko sen tarkoituskin herättää näitä ajatuksia? No, jäipä ainakin jotain mieleen... :-)

Olimme keskustelleet Rouvan ja yksityisen klinikan lääkärinkin kanssa aikaisemmin ERA-testin (ks. esim. https://www.fertility-ivf.eu/en/methods/era-test/ tai https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2017/12/13/era-tutkimus-auttaa-selvittamaan-kohdun-vastaanottokykya/) tekemisestä. Kuten järki ja lääkärikin sanoi, testistä ei olisi meille todennäköisesti iloa, koska takana on kaksi alulle saatua raskautta ja oikea alkionsiirtohetki tuskin heittäisi juurikaan ns. normaalista siirtoajankohdasta. Valmistautuessamme vihonviimeiseen PAS:iimme geneettisillä alkioillamme Rouvan limakalvo oli tarkistusultrassa paksumpi kuin mitä se oli itse siirtopäivänä. Vaikka saimme myöhemmin tietää tämä olevan normaalia (johtunee lääkityksestä), jotenkin säikähdimme asiaa – meille esitetyistä faktoista huolimatta – ja aloimme miettiä mielenrauhan puutetta, jos emme testiä nyt tekisi. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti olimme päässeet julkisen puolen hoitojen osalta halvalla. Nyt, yksityiselle siirryttyämme, hoitoihin alkaisi mennä rahaa ihan eri mittakaavassa. Eikä se tietenkään ole niinkään rahasta kiinni, vaan lopputuloksesta. Olimmehan jo pitkään tuskailleet sen kanssa, että olimme olleet vain hoitopolun vietävänä, hiljaisia kyydissäolijoita, kykenemättömiä tekemään itse mitään asioiden eteen. Ja miten paljon epäilyjä se jättäisikään, jos jättäisimme testin nyt tekemättä...

Ja niin alkoi operaatio ERA-testin metsästys. Klinikan mukaan joutuisimme tilaamaan testin itse (klinikalle). Okei, kuulostaa ajatuksena oudolta, mutta onnistuuhan tuo. Paitsi ettei onnistu. Testejä myyvän Espanjalaisen Igenomixin sivuilta ei löydy Order now -lomaketta, vaan asiakkaat voivat vain pyytää yritykseltä yhteydenottoa. Yksi sellainen por favor, ja sitten odottelemaan...

...ja heti seuraavana päivänä soittoa perään: What on earth are we supposed to do? Äärimmäisen kärsivällinen asiakasneuvoja selittää omaani paremmalla englannilla, että testit tilaa klinikka, ei asiakas. Selitän saaneeni juuri päinvastaisen ohjeen klinikalta, jolloin toimintastrategiaan tehdään muutos: Igenomix ottaisi yhteyttä klinikkaamme. Pari päivää myöhemmin saan sähköpostiin ohjeet ja linkin testin tilaamiseksi. Espanjalaisittain ohjeet ovat sen verran epäselvät, että joudun soittamaan yrityksen asiakaspalveluun vielä uudemman kerran: What on earth are we supposed to do? Nyt asiat valkenee jo sen verran pitkälle, että saan tehtyä tilauksen, minkä perään hurautan maukkaat 980 euroa kohti aurinkoista Valenciaa. Mielenrauha maksaa. Sain sitä myöhemmin kuullessani klinikalla käydessämme testin löytäneen perille. Maksoi muuten tämäkin mielenrauha, koska olimme tarkistusultrakäynnillä, josta odottelen edelleen laskua.

Viimeisellä julkisen puolen ultrakäynnillä meiltä kysyttiin, haluaisimmeko käydä lääkärin kanssa lopuksi vielä viimeisen keskustelukäynnin, jossa vedettäisiin yhteen meidän hoitopolkumme tähän asti. Rouvalla ei ollut tai ole vieläkään tähän mielenkiintoa, mutta itse haluaisin käydä rykäisemässä hitusen palautetta saamastamme hoidosta. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sairaalaan yhteyttä ja tiedän kynnyksen olevan päivä päivältä korkeampi. Kuitenkin tiedän, että vain suorittamalla tuon rastin saan itselleni taas yhden olennaisen palasen mielenrauhaa. Klinikkamaksun hinnalla.

Asiasta ja asian vierestä

"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.

Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.

Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.

1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?

1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.

Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?

Päätös: päätös?

Niin jäi tänäkin vuonna se kaikkein toivotuin ja odotetuin joululahja LapsetOffilta saamatta, kun semihätäisesti PAS:ssa ylimääräisenä sulatettu ja siirretty alkio ei ottanut (edes) tuulta alleen. Ei, se aiheutti vain Rouvalle fyysisen ja minulle ah jo niin tutuksi käyneen henkisen kivun Rouvan menkkaoireiden muodossa. Huokaus. Se olisi sitten yhtä vaille tämä kierros paketissa, kun pakkasessa on enää kaksi miniminimiversiota meistä. Tai saataneenko noista edes siirtoa aikaiseksi? Ei helvetin helvetti, miten tämä saattoikaan mennä sitten kuitenkin näin?!

Sauna on hyvä paikka mietiskellä ja keskustella. Olen vuodattanut saunamme lauteilla niin monet kyyneleet, etten jaksa enää edes muistaa. Olemme käyneet Rouvan kanssa saunan lämmössä myös lukuisat keskustelut lapsettomuudesta, hoidoista sekä siitä, mitä kaikkea nämä asiat meille tarkoittavat ja miten ne meihin vaikuttavat. Niin myös itsenäisyyspäivänä, torstaina. Oli nimittäin aika tehdä päätöksiä jatkosta, sillä olimme sopineet yksityiselle klinikalle ensimmäisen suunnittelukäynnin hoitojen jatkoa ajatellen. Nyt olemme siis myös käyttäneet yksityiselle ensimmäiset kalliit eurot hoitojen edistämiseksi. Lienee aika luoda ihan oikeasti se Excel-laskelma hoitoihin käytetystä rahamäärästä, koska eurot kilisevät tililtä väärään suuntaan jatkossa viidennessä potenssissa aiempaan verrattuna. Ja ehkä tehdä myös jotain arviota julkisella puolella hoitoihin käytetyistä euroista? Ei ne ihan pikkurahoja ole nekään.

Niin, takaisin siihen saunan lämpöön. Alamme olla Rouvan kanssa molemmat kypsiä lapsettomuuteemme. Siis ihan koko kuvioon. Kuusi ja puoli vuotta yritystä, kolme IUI:tä, kolme IVF:ää, kaksi raskautta, kaksi keskenmenoa. Tuskaa ja kärsimystä. Pahoinvointia, sekä fyysistä että etenkin henkistä. Epätoivoa, toivoa ja taas epätoivoa. Niinpä keskustelimme kiukaan sihistessä siitä, kuinka tästä eteenpäin. Mitä haluamme tehdä seuraavaksi? Mitä jaksamme tehdä seuraavaksi? Entä mitä jaksamme tehdä seuraavan askeleen jälkeen ja tulevaisuudessa? Mihin haluamme tai voimme käyttää rahaa ja kuinka paljon? Tässä vaiheessa vaihtoehdot olivat käytännössä tehdä vielä yksi IVF tai siirtyä lahjasoluhoitoihin luovutetuilla munasoluilla. Omat prosenttini olivat tuossa vaiheessa 10–15 % IVF:lle ja 85–90 % lahjasoluhoidolle. Ja helppohan minun on heitellä prosentteja, kun minua ei pistetä, minun munasarjani eivät turpoa mielettömän kokoisiksi ja minua ei punktioida neulalla pitkin alapäätä. Rouvan prosentit olivatkin varsin eri luokkaa: 99,99 % lahjasoluhoidon puolesta.

Koitti perjantaiaamu ja odotettu klinikkakäynti. Kuinka voikaan ihminen olla onnellinen siitä, että lääkäri on asiantunteva alansa superammattilainen, joka osaa kuunnella asiakkaitaan ja ennen kaikkea ymmärtää heitä pitkän kokemuksensa myötä. Keskustelimme lyhyesti lääkärille jo tutuksi käyneen historiamme läpi, minkä perästä keskityimme tämän hetkiseen tilanteeseemme ja fiiliksiimme. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, ennusteemme on edelleen hyvä: keräyksistä pakkaseen asti kelvanneet munasolut ovat voimakkaasta karsiutumisesta huolimatta näyttäneet hyvältä ja raskauksiakin on saatu pari kappaletta aikaiseksi. Ikäkään ei ole vielä este tai edellytä sen erikoisempaa hätäilyä, kun olemme edelleen molemmat kolmenkymmenenviiden paremmalla puolella. Jaksamisemme alkaa kuitenkin olla kortilla. Vuodet vierivät ja akuutin lapsettomuuden kantaminen painaa harteita. Olipa sille syytä tai ei, mutta laskusuhdanteisesti (tai ainakin siltä vaikuttavat) etenevät hoitotuloksetkaan eivät rohkaise jatkamaan tai luo toivoa onnistumisesta. Lyhyesti: voimat alkavat olla lopussa ja usko parempaan huomiseen horjuu.

Ja niin teimme päätöksen: allekirjoitimme alustavan sopimuksen lahjasoluhoitojen aloittamisesta. En oikein tiedä vielä, mitä tästä pitäisi ajatella – tai mitä ajattelen asiasta, olipa ne ajatukset sitten oikeita tai vääriä. Yksi on varmaa: käsiteltävää tässä riittää.

Seuraava etappi on kahden viikon päästä koittava joululoma, jonka aion pitää reilun viikon mittaisena, olipa työnantaja siitä mitä mieltä hyvänsä. Olen varsin vakuuttunut siitä, että pidempi huili tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. Tammikuussa voi hyvinkin koittaa se hetki, jolloin ratkaistaan se, saammeko me Rouvan kanssa yhteistä geneettistä lasta.

Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Jakaantumisen vaikeus

Niin vierähti taas kuukausi lapsettomuustaivaltamme. Tapahtunut sitten viime kerran jälkeen: emme saaneet siirtoa edelliseen kiertoon, koska lääkäri ei ehtinyt konsultoida meitä edellisen siirron negatiivisen tuloksen jälkeen ennen Rouvan uuden kierron alkua. Niinpä jouduimme pitämään taas yhden täysin turhalta tuntuneen välikierron. Eipä ole ollut vaikea päätös lähteä vaatimaan loppuja siirtoja lääkkeellisinä.

Ja tänään se sitten koitti, hoitojemme elinkaaren kuudennen PASin aika. Ja kuten odottaa saattaa, jatkoimme "Lapsettomuuden ongelmat – kerää koko sarja!"-kokoelmamme kartuttamista. Kaikki näytti jälleen jotenkin lupaavalta ja toiveikkaalta, kunnes Rouva laittoi aamusta viestin: "Kaksi sulatettu, selvinneet siitä, mutta eivät ole jatkaneet jakautumista eli ei kumpikaan siirtokelpoinen." "Voi v###u, voi v###n v###n v##u" – ainoat sanat, jotka päässäni tuolla hetkellä soivat. En ollutkaan muistanut, että tämähän se oli vielä tosiaan kokeilematta. On tämä polkumme ollut kyllä niin uskomattoman kivinen ja kuoppainen, ettei kaikkea koettua pettymystä voi enää edes oikein sanoin kuvailla. Tämäkin paska piti sitten vielä kokea.

Onneksi klinikka oli reagoinut tilanteeseen nopeasti ja ottanut yhden alkion lisää sulamaan – ja tämä tapaus oli ollut sitten "oikein hyvän näköinen", vaikka totuushan on, ettei sen jakautumista ole enää sulattamisen jälkeen voitu todeta. Mutta ainakin se oli selvinnyt sulatuksesta, joten saimme sitten kuitenkin siirron aikaiseksi. Karu totuus numero yksi on kuitenkin se, että siirto saattoi ihan yhtä hyvin olla turha, mikäli sulatettu kolmaskin alkio jatkaa jakautumista yhtä laiskasti kuin kaksi edellisenä päivänä sulatettua tapausta. Klinikka oli kertonut jatkavansa myös noiden kahden muun viljelemistä siltä varalta, että niiden jakautuminen lähtisi vielä käyntiin ja alkiot saataisiin pakastettua uudelleen. Itse en kyllä jaksa pitää edes sormia ristissä tämän varalle.

Karu totuus numero kaksi on puolestaan se, että tämän episodin jälkeen meillä on pakkasessa tasan kaksi alkiota – mikä tarkoittaa meidän statseilla sitä, että siitä saadaan aikaiseksi joko yksi tai nolla PASia meidän molempien sukusoluja käyttäen. Tajusin itse vasta tänään, että yhtä lukuun ottamatta kaikissa muissa PASeissa kahdesta sulatetusta alkiosta vain toinen on selvinnyt. Ehkäpä meillä on siis sittenkin ollut matkassa myös paljon hyvää tuuria, että olemme saaneet noinkin paljon siirtoja aikaiseksi? Kato on silti ollut kova, liian kova. Mahdollisuutemme saada biologinen lapsi alkaa lähetä nollaa. Ja sitten kuitenkin se on jotain, mikä pitäisi saada käsiteltyä muutaman seuraavan kuukauden sisällä prosessin jatkamiseksi. On tämä vaan touhua.

Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus

Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.

Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti

Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.

Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.

Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.

"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.

Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.

Ei ehkä telemark, mutta jaloilleen nyt kuitenkin

Terve taas, blogi. En ole hylännyt sinua ja näin puolen vuoden tauon jälkeen olen taas luonasi.

Tuntuu hämmentävältä todeta, ettei näin pitkän hiljaiselon jälkeen meille kuulu kärjistetysti sanoen mitään uutta. Niin kuin kirjoituksessani Rivi seitsemän oikein on kirjoitin, keväällä tehdyn kolmannen IVF:n jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä tekemään PAS:ja Rouvan luonnolliseen kiertoon. Muistelen kehuneeni blogissani jo joskus aikaisemmin, kuinka hoitojemme osalta tuntuu menevän vuorollaan pieleen jokseenkin kaikki se mahdollinen, mikä ikinä pieleen mentävissä vain on. Ja kas, keväälläpä tätä tulikin sitten taas todisteltua todeksi.

Kirjoittelin maaliskuun lopussa, että Rouvan "piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä". Tulihan sillekin sitten lopulta piste (period, pun intended, hihi) sitten lopulta, mutta nokkelimmat saattoivatkin jo haistella, että tuo piiitkääksi venähtäminen voi tuoda jotain muttia ja mutkia matkaan. Ensimmäinen mahdollinen siirtoyritys päättyi pettymykseen jo tarkistusultrassa, kun Rouva ei vaikuttanut ovuloivan. Kaikista maailman hetkistä ovulointi jäi sitten tapahtumatta juuri tuolloin. Tietysti. Tietysti se jäi. Kuukautta myöhemmin saimme lisää kylmää vettä niskaan, kun ajoitus ei osunut kohdalleen viikonpäivien osalta. Klinikat kun eivät tee siirtoja viikonloppuisin.

Niin kevään aikaikkuna sulkeutui siirtojen osalta, kun hoitoklinikka ja keskussairaalan hoitohenkilökunta siirtyi kesätauolle, mikä pakotti tietysti myös meidät siirtymään kesätauolle kaiken tämän osalta. Ja jälleen kerran: ehkäpä se oli sitten kuitenkin vain hyvä asia? Upeaa hellesäätä tarjoillut kesä teki kyllä eetvarttia monessakin mielessä. Olimme uhranneet yhden lomaviikon jo touko-kesäkuun taitteessa viikon mittaiseen lomareissuun Portugaliin, joten yhteistä lomaa kesälle jäi kolme viikkoa. Toisaalta loman sijoittuessa pitkälti elokuun puolelle, tuntui heinäkuun hiljaisina viikkoina työskentely jo vähintään puolilomalta.

Erittäin maukkaan loman jälkeen arkeen paluu sujui yllättävän leppoisasti ja kitkatta. Ei aamuöisiä heräilyjä tai ahdistusta duunissa odottavasta tekemättömän työn määrästä, vaan hallittu laskeutuminen arkisen aherruksen rytmiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Samoin oli aika palata pikkuhiljaa arkeen myös lapsettomuushoitojemme suhteen, mikä lähtikin sitten käyntiin enemmän siinä pahassa. Ensimmäinen mahdollinen siirtoikkuna meni elokuussa jälleen sivu suun, kun kierron ajoitus ei osunut oikealle viikonpäivälle.

Nyt, kun sekä arki että taivas alkavat näyttää yhtäläisen harmailta, alkaisi Rouvan kierto olla taas siinä vaiheessa, että pääsemme taas pian jännittämään ensimmäisen tarkistusultran tuloksia sekä sen jälkeen (mahdollisen) ovulaation ajoituksen osuvuutta. Myös paluu hoitoarkeen tuntuu herättävän tunteita sekä hyvässä että pahassa. Onhan tätä asiaa nyt vain saatava eteenpäin, mutta kyllä se paluu töihin taisi sittenkin herättää lämpimämpiä fiiliksiä...

Tausta-ajatuksena PAS:ien tekemisessä luonnolliseen kiertoon oli lääkärin mukaan pieni ero alulle lähtevien raskauksien onnistumisessa – meillähän on ne kaksi niin karvasta ja raskasta keskeytynyttä keskenmenoa taustalla edellisistä raskauksista. Nyt, kun kaksi siirtoa on kuitenkin jo jäänyt tekemättä ja hoitopolkumme tallaa paikallaan, olemme jo jokseenkin päättäneet, että tämä kolmas yritys saa jäädä myös viimeiseksi. Ei vain yksinkertaisesti ihmisellä pää kestä odotella kuukaudesta toiseen sitä, että pääsisimme edes yrittämään siirtoa. Se kun ei luonnollisesti takaa meille vielä yhtään mitään.

To vatuloida or not to vatuloida?

Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.

Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...

Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.

Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?

Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.

Korjaus tietoihin

"Ehdimme käydä tässä välissä jo suunnitteluistunnossakin ja iloksemme lapsettomuusasioista oli ottanut vastuun kokonaan uusi ja ainakin näin ensivaikutelmalta asiantuntevan ja mukavan oloinen lääkäri. Ehkäpä tästä sitten lisää seuraavassa kirjoituksessani, kun sinne asti pääsen.", kirjoitin edellisen blogitekstini kommenteissa vastauksena Alinan ja Nina M:n kommentteihin. Kyllä, tästä todellakin voisi tarinoida yhden blogahduksen.

Mutta korjataanpa ensin se kaikkein tärkein: ei se edellinen ollut sittenkään kolmas keskenmenomme, vaikka näin todella luulin edellistä tekstiä kirjoittaessani. Plussa paljastui sittemmin ns. kemialliseksi raskaudeksi eli alkio on vain raapaissut kohtua ja nostanut siten HCG-hormonitason vain hetkellisesti koholle. Niin tai näin, en näe asiassa suurtakaan eroa jo mainitsemani ja mainostamani keskenmenon suhteen. Yhtälailla ehdimme tehdä raskaustestin, tikuttaa plussan ja toiveet onnistumisesta alkoivat pikkuhiljaa nousta – kunnes meidän oli taas aika kohdata karvas pettymys ja niellä se tosi asia, ettemme saaneet onnistumista aikaiseksi myöskään vuonna 2017.

Lohtua loppuvuoteen toivat vierailu ihanan, rakkaan kummityttömme luona, joka 1,5 vuoden ikäisenä alkaa olla aina vain parempaa leikkiseuraa. Tyttö viipotti onnessaan lempilelujaan eteemme ja osasi jo hienosti kommunikoida kanssamme ilman ujostelua. Ja sitten kuitenkin kaikki tuo sydämen pahkatumaan saava ihanuus alkoi aika ajoin rakoilla paljastaen sen sysimustan surun, jota kannan tyhjässä sylissäni.

Ja sitten sellainen aasinsilta, että metaforafaunamme nokka pysyy juuri ja juuri loiskeen pinnalla: myös iloksemme peruutusajalle marraskuun loppuun järjestynyt suunnittelukäyntimme kolmatta ja samalla viimeistä julkisen puolen IVF:ää varten päättyi monen mutkan jälkeen varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Rouvan lääkekatto (eli yli 600 euron vuosiomavastuu) ehti sopivasti täyttyä syyskuussa, joten toivoimme ehtivämme suunnitella kolmannen IVF-hoitokiertomme resepteineen vielä viime vuoden puolella rahan säästämisen toivossa. Lapsettomuuspoliklinikan vastuulääkäri oli yllätykseksemme vaihtunut ja etenkin käynnin alku sujui hieman tunnustelevissa merkeissä: millaisen lääkärin kanssa saisimme tehdä viimeisen hoitomme? Iloksemme saimme todeta uuden lääkärin olevan meille mieleen: asiantuntevan oloisesta henkilöstä tuntui huokuvan halua pysyä oman vastuualueensa suhteen ajan tasalla ja häneltä tuntui löytyvän tietämystä alan tuoreista tutkimustuloksista ja uusista tuulista.

Kävimme luonnollisesti hoitohistoriamme pikaisesti läpi, minkä perusteella suunnitelmaksi muodostui lähteä tekemään viimeistä julkisen puolen IVF:äämme jälleen hieman hiotuilla lääkeannoksilla lyhyellä kaavalla (GnRH-antagonistihoito) – kahden aiemman tavoin. Sen sijaan alkionsiirrot olisi ainakin pyrkimys saada tehtyä Rouvan luonnolliseen kiertoon, kun ne on aiemmin tehty lääkkeelliseen kiertoon. Näin siksi, että ainakin lääkärin mukaan keskenmenon riski on hieman korkeampi, kun siirto on tehty lääkkeelliseen kiertoon. Saapa nähdä mitä tuosta sitten tulee, koska Rouvan kierto on pitkähkö ja hieman vaihteleva.

Toiveidemme mukaisesti saimme siis suunnitelmat tehtyä sekä reseptit tarvittaviin lääkkeisiin. Mutta eipä se aina ole niin helppoa ja auvoista, kuin mitä voisi kuvitella: Saimme follikkeleiden kasvattelua varten meille kirjoitetun Orgalutran-lääkkeen osalta selvät ohjeet: "Yhden parin kanssa apteekki on yrittänyt vaihdattaa tätä rinnakkaislääkkeeseen, mutta sitä ei saa missään nimessä tehdä." Selvä, ei vaihdeta lääkettä toiseen, jos tätä meille jostain syystä ehdotettaisiin. Jos tätä on tapahtunut vain yhden parin kanssa, kyse lienee ollut jostain apteekin kokeilusta tai väärinkäsityksestä, ajattelin.

Ja mitä tekee apteekki? Tarjoaa meille rinnakkaislääkettä ukaasilla: "Ette saa Orgalutranista täyttä Kela-korvausta, koska rinnakkaislääke on halvempi. Täysi Kela-korvaus vaatii reseptiin vaihtokiellon." Kiroilua. Jos kerran asia oli sairaalan puolelta tiedossa, eikö vaihtokieltoa olisi voitu kirjoittaa reseptiin sitä tehdessä? No ei se mitään, tämähän hoituu helposti yhdellä puhelinsoitolla. Paitsi että eipä hoidukaan. Puhelimessa hoitaja kuulostaa alusta alkaen hieman oudolta ja lupaa puhua asiasta lääkärin kanssa kehottaen meitä tarkkailemaan OmaKantaa, jossa odottava resepti sitten mahdollisesti muuttuu. Hämmästellen hoitajan epämääräisiä sanavalintoja jäämme odottamaan reseptin muuttumista. Vähintään yhtä hämmästellen toteamme parin viikon päästä, että eipä se resepti taida tuosta miksikään muuttua.

Uutta soittoa sairaalaan. Tällä kertaa selitän asian tarkemmin hoitajalle, joka pahoittelee asiaa. Hän sanoo puhuneensa lääkärin kanssa, jonka mukaan vaihtokieltoa ei tarvitse, koska kyseessä on biologinen lääke. Alan väsyneenä lähes itkeä kesken puhelun. Hoitaja myöntää, että reseptin muuttaminen veisi vain pari minuuttia, mutta lääkäri ei suostu sitä tekemään. Typertyneenä ilmoitan asian lisättävän hoitojemme päätteeksi sairaalaan lähtevien asioiden palautelistaan ja pyydän hoitajaa toivottamaan lääkärille puolestamme hyvät joulut. En ole uskoa lääkärin kyvyttömyyttä empatiaan ja pyyhin puhelun päätyttyä silmäni.

Tulee joulu ja saan ladattua akkujani kohti seuraavaa taistoa. Soitan potilasasiamiehelle, joka ihmettelee kertomustani, mutta on asian suhteen ainakin vielä tässä vaiheessa aseeton. Sen sijaan hän kehottaa ottamaan tai ainakin yrittämään saada suoran kontaktin lääkäriin, jonka kanssa meidän tulisi käydä asia kunnolla läpi. Soitan jälleen hoitajille ja selitän asian kolmanteen kertaan pyytäen saada soittopyynnön lääkärille. Mainitsen myös ottaneeni yhteyttä potilasasiamieheen. Hoitaja lupaa hoitaa asian eteenpäin – välipäivien erikoisjärjestelyistä huolimatta. Lopulta saan samalta hoitajalta soiton, jossa hän kertoo reseptiämme muutetun. Samoin hoitajan sanojen mukaan sairaalamme selvittää kyseisen lääkkeen reseptiasiat kuntoon yhteydenottomme perusteella. Naurahdan, kun hoitaja ihmettelee ääneen nimeltä mainitsemani apteekin vaativan reseptille vaihtokieltoa täyden Kela-korvauksen saamiseksi. Mahtoi tulla suurenakin yllätyksenä tässä vaiheessa, kun olimme puhuneet asiasta jo puhelimitsekin saman hoitajan kanssa ainakin kahdesti?

Joskus asioista ei tee tärkeää se, että niissä olisi kyse isoista rahoista (tässä tapauksessa näiden kahden lääkkeen hinnan erotus = noin 100 euroa, eli ei yhtään mitään). Joskus asiat saavat isot mittasuhteet muuta kautta. Tässä tapauksessa kyse oli paitsi periaatteesta, myös asiakkaan kunnioittamisesta ja ennen kaikkea asiakaspalvelusta. En saata uskoa, että sairaalan tai lääkärien ja apteekin välisen erimielisyyden ensisijaiseksi kärsijäksi asetetaan asiakas, potilas, joka joutuu tappelemaan oikeuksiensa puolesta. Ilmeisesti kaikkien mielestä lapsettomuudessa ei ole vielä tarpeeksi.

Niin vain asioilla on kuitenkin tapana kääntyä lopulta parhain päin, kun eteen avautuvan polun jaksaa vain karikoista ja kuralammikoista huolimatta kulkea loppuun. Seuraava jännityksen paikka onkin sitten se, millaisen vastaanoton saamme tuolta uudelta, ihanan asiantuntevalta lääkäriltämme ensimmäisessä tarkistusultrassa. Sekä tietenkin se, mitä polkumme jo häämöttävässä lopussa meitä odottaa...

Kannattaako näitä laskea?

Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.

Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.

Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.

Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.

Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.

Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?

...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?

Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu

Lucifer huolehtii omistaan

"Vaikuttaisi siltä, että saamme jälleen pitää pitkän loman tästä kaikesta. Katellaan niitä lapsihommia sitten syssymmällä...", kirjoitin kolme kuukautta sitten. Ja ihanpa osasin tilanteemme aprikoida oikeaksi tuolloin: kesäloma oli tänäkin vuonna myös lomaa lapsettomuudesta.

Olihan se jo edellistä blogikirjoitusta kirjoittaessani selvää, että tuosta kesäkuusta tulisi taas yksi pettymyksen kuukausi. Kun ei niin ei. Kesäkuun loppu ja lähes koko heinäkuu kuluivat vauhdikkaasti vielä töiden parissa. Olen aina tykännyt olla itse töissä suuren osan työkavereistani lomaillessa. Heinäkuu on IT-alalla perinteisesti erittäin hiljaista aikaa, mikä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tehdä paitsi rästihommia, myös kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaaleina työkuukausina olisi ikinä aikaa.

Heinäkuussa käytimme – tai ollakseni rehellinen, Rouva käytti – paljon aikaa myös kesälomamatkamme suunnitteluun ja valmisteluun. Vietimme lähes kaksi viikkoa ulkomailla kiertäen kolme maata ja kolme kaupunkia: Budapest–Wien–Praha. Ja näin uskottomana henkilönä voiden todeta, että kylläpä se Lucifer osasi huolehtia omistaan! Paahtava helle tarjosi paikoin liiankin kuumat olosuhteet kaupunkilomailuun ja nähtävyyksien perässä juoksemiseen. Sitten taas toisaalta tuo parin viikon lämpöjakso toi varsin mukavaa vaihtelua Suomen surkeaakin surkeammalle kesärupeamalle. Ja kylläpä tuli taas tehtyä hyvä reissu hyvään paikkaan. On vaikeaa keksiä parempaa terapiaa tälle kaikelle. Eipä tullut Budan linnalla, Vivaldin Neljää vuodenaikaa Pyhän Tapanin tuomiokirkossa kuunnellessa tai Kutna Horan luukirkossa mieleen, että voi hemmetti, kun me ollaan lapsettomia. Ei todellakaan, ei. Note to self ja lessons learned: järjestä itsellesi aina riittävästi tekemistä myös kesälomalle. Näin pidät ajatukset kurissa ja mielen pilvissä.

Syssymmällä. Voi video mikä ilmaisu. No, nyt se syssymmällä sitten on ja kesämmällä on mennyttä aikaa. Kevään perintönä meillä jäi siis pakkaseen yksi alkio, kun saldoksi saaduista kahdesta alkiosta toinen siirrettiin tuoresiirtona laihoin tuloksin. Nyt olemme sitten jo valmistautumassa meidän kolmanteen PASiin. Rouva on alkanut popsia Zumenonia – ja toivottavasti myös pakkastyyppimme on aloittanut vähintäänkin henkisen valmistautumisen tulevaa varten.

Samaan aikaan meidän on alettava valmistautua vähintäänkin henkisesti siihen, että aloitamme myöhemmin syksyllä meidän viimeisen julkisrahoitteisen IVF-hoidon. Ja se on kyllä hurja ajatus se. Samalla tuo ajatus sisältää kuitenkin myös ripauksen toivoa ja lohtua. Joskus tämä päättyy. Joskus elämme vähemmän epävarmaa tulevaisuutta.

Kuvalliset ohjeet lapsen tekemiseen

Miten aika voikaan juosta näin lujaa? Huomaan taas olevan korkea aika päivittää tilannetta. Kerrankin voin kehua meidän taipaleen edenneen useammankin askeleen reilun kuukauden aikana.

Lapsettomuustarinamme on nyt yhden, siis toisen, IVF:n rikkaampi. Vihdoinkin! Olemme jälleen keskustelleet hoidoista ja tilanteestamme Rouvan kanssa viime aikoina kohtuullisen paljon ja olemme vahvasti samaa mieltä siitä, että lopputuloksesta riippumatta tärkeintä meille molemmille on vain saada hoitoja eteenpäin. Ja iloksemme näin myös tapahtui – sopivasti ennen hoitavien tahojen kesäsulkuja.

Aloitimme Rouvan hormonipumppauksen toukokuun puolivälissä. Ensin syötävin pillererein (Letrozol) ja lopulta pistettävin piikein (Menopur + Cetroride sekä Pregnyl). Työnjako pistosten suhteen oli selvä ja sama kuin viimeksi: minä valmistelin Rouvalle kaiken valmiiksi ja Rouva suoritti itse pistokset. Ja kuinka iloiseksi osallistuminen minut tekikään! Vihdoin jotain konkreettista, jolla saatoin edistää asiaamme. Ehkä pientä, mutta silti konkreettista. Konkreettisuus oli tässä se tärkein juttu minulle.

Rouva kesti piikitykset hyvin. Onneksi emme kumpikaan kärsi piikkikammosta. Vain yhden kerran Rouvalla oli vaikeuksia saada neulaa ihon läpi. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä oli täyttöneula: sillä oli siis pitänyt ottaa ennen pistosta pistettävä aine ruiskuun pienestä pullosta pistettävän kalvon läpi, mikä saattoi hieman tylsyttää piikin kärkeä. Onneksi tästäkin selvittiin (Rouva selvisi) ilman käsien tärinää.

Ja onneksi minä selvisin litkujen valmistelusta. On se vaan melkoista touhua. Jos kenellä on vastaavat tehtävät vasta edessä, kuuluu hänelle tärkein ohjeeni seuraavasti: lue ja noudata vain hoitajalta saamaasi kuvallista ohjetta, älä lääkkeen mukana tulevaa tekstiohjetta. Se on aivan liian monimutkainen ja vaikeaksi tehty. Sen sijaan kuvallisessa ohjevihkosessa keskitytään olennaiseen ja pidetään asiat riittävän yksinkertaisina.

Toukokuun loppupuolella kävimme jännittämässä kontrolliultrassa väliaikatuloksia. Eipä ole taas hetkeen jännittänyt ja toisaalta ahdistanut yhtä paljon. Voi luoja kuinka minä inhoankaan meitä hoitavaa sairaalaa tai oikeammin sen tiloja. Enkä odota pääseväni tästä tunteesta koskaan eroon... Otin tuloksen vastaan kaksijakoisesti: Munasarjoissa oli kehittynyt yksi selvästi muita suurempi ja kuusi pienempää follikkelia. Meillä oli siis tuloksia, joskaan ei ns. optimaalista määrää (tai laatuakaan). Ultrapäivän ollessa perjantai jatkoimme follikkeleiden kypsyttelyä vielä viikonlopun yli. Lopulta koitti se päivä, jolloin oli aika pistää viimeinen, munasolut irrottava piikki eli Pregnyl. Tämän jälkeen kaikki voitava oli tehty ja oli aika jäädä jännittämään puktiota – sekä tietysti Rouvan vointia siihen asti. Saimme huokaista hetkeksi.

Onneksemme Rouvan vointi oli olosuhteisiin nähden suorastaan hyvä punktiopäivään asti, jolloin turvotus oli muuttumassa kohtuullisesti tukalaksi. Onneksi punktio ajoittui jälleen aamuun. Ehdin sopivasti hoitaa osuuteni siten, että pääsin Rouvan tueksi punktioon. Niin tuskaisaa kuin sitä onkin seurata vierestä, olen todella iloinen ja kiitollinen klinikkamme suhtautumisesta miehen mukanaoloon. Klinikalla tunnutaan aidosti ymmärtävän miehen rooli ja se tosiasia, että lapsettomuus koskettaa yhtälailla sekä naista että miestä. Tarkennettakoon lisäksi, että edellä mainitulla tuskaisuudella tarkoitan tietenkin henkistä tuskaa, jota joudun kerta toisensa jälkeen kärsimään katsellessani rakkaimpani fyysisiä koettelemuksia, joihin verrattuna oma tuskani on ei-yhtään-mitään. Niin nytkin. Kipulääkkeistä huolimatta Rouvasta näki, että häneen sattui vietävän paljon. Ja niin urheasti hän tämänkin koettelemuksen kesti. On se vaan kova mimmi.

Punktion jälkeen yritin tehdä parhaani Rouvan palvelemiseksi. Yhtä pahointi/tajunnan rajamailla käymiskohtausta lukuunottamatta jälkioireet eivät olleen mahdottomia – tai en ainakaan sellaista Rouvasta havainnut. Oli aika jäädä jännittämään tuloksia. Ja saihan niitä jännitelläkin, 24 pitkää tuntia. Loppu- tai oikeammin välitulos: neljä munasolua, joista kaksi kypsää ja normaalisti hedelmöittynyttä.

IVF-hoito on kuin lapsettomuus pienoiskoossa: yritystä, epätietoisuutta, mahdollisia onnistumisia, epäonnistumisia, odotusta, välituloksia, lisää odotusta, epätietoisuutta kolmannessa potenssissa, jälleen onnistumisia ja epäonnistumisia sekä... täydellistä epävarmuutta siitä, mikä on tämän kaiken lopputulema. Koska follikkeleiden määrä oli tällä kertaa maltillinen (toisin kuin viimeksi), meille varattiin aika tuoresiirtoon kahden päivän päähän munasolujen tulosten saamisesta. Ihmetellen kirjaimellisesti naureskelimme Rouvan kanssa hoitajien ja lääkärin luottavaisen suorille puheille siitä, miten kaikki menee hyvin, suunnitelmien mukaisesti ja päättyy onnelliseen lopputulokseen. Tässä vaiheessa suotamme meillä nyt vain on jo omat epäilyksemme asioiden kulusta... Piinailusta huolimatta peruutussoittoa ei sitten koskaan kuulunut ja niinpä kuun alussa saimme plakkariin yhden kappaleen tuoresiirtoja sekä yhden munasolun pakkaseen.

Tätä kirjoittaessani elämme sitten jo hyvin lähelle niitä aikoja, että olisi aika tehdä omatoiminen raskaustesti. Jätettäköön tämä jännitys nyt sitten kuitenkin ensi viikkoon...

Heikkoja tuloksia

Sainpas taas aikaiseksi istuttaa itseni näppiksen taakse. Edellisestä naputtelusta onkin ehtinyt kulua taas hyvä tovi: päivää vaille kolme kuukautta. Sitten taas minulla on ollut jo pitkään tunne, ettei tässä ole ollut paljon kerrottavaakaan. Mutta kokeillaan!

Tammikuisessa kirjoituksessani Lapseton hyytyy odotteluun kerroin kromosomitestien olleen helpotukseksemme negatiiviset (eli niistä ei löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää), kun taas Rouvan hyytymistekijätestien tulokset jäivät jokseenkin epäselviksi. Hyytymistekijöiden verikoe kun oli kuulemma otettu liian lähellä keskenmenoa, minkä lisäksi osa koenäytteistä oli pilaantunut matkalla – testejä kun ei tehdä samalla paikkakunnalla, vaan ne lähetetään Tampereelle asti tutkittavaksi. Ja kyllä, haluaisinpa todella vaihtaa pari sanaa tämän päätöksen tehneiden kanssa. Tuomiomme oli siis vain odottaa lisää, että Rouvasta voisi ottaa uudet verikokeet hyytymistekijöiden uusintatutkimusta varten.

Uusintakoe suoritettiin helmikuussa ja lisäodottelujen jälkeen saimme siitä myös tulokset: "Heikko negatiivinen, mutta tuloksesta ei voi sanoa vielä mitään ratkaisevaa, koska tämä testi ei ole riittävän tarkka." Ei ole riittävän tarkka? No ei tullut sitten mieleen ottaa niitä tarkempia testejä jo sen ensimmäisen rajatapaustuloksen jälkeen..? Eli Vihtori Matti ja uutta, kolmatta testiä putkeen maaliskuussa. Tällä kertaa luvassa olikin sitten tarkempi testi, joka antoi kuin antoikin negatiivisen tuloksen. Vaikka uutiset olivat erityisesti Rouvan terveyden kannalta hyviä, olin jopa salaa toivonut testin antavan positiivisen tuloksen. Näin olisimme saaneet edes jotain piinaamme selittävää, johon olisi helppo ja yksinkertainen lääke. Toisaalta olen myös helpottunut. Taisimme välttää tällä tuloksella taas yhden lisänapin Rouvan päivittäisestä lääkeannoksesta.

Tulosten saavuttua aloimme tietysti kuumeisesti odottaa tietoa toisen IVF:n aloittamisesta. Ja lopulta saimme odottamamme tiedon: esteitä hoitojen jatkamiselle ei olisi! ...paitsi että hoito sattuisi Rouvan kierron myötä sellaiseen saumaan, että todennäköisyys hoitotoimenpiteiden tarpeelle juuri pääsiäistauon aikaan olisi enemmän suuri. Niinpä niin. Mikäpä kiire tässä...

"Uskomatonta", ei tätä oikein muilla sanoilla voi enää kuvailla. On täysin, käsittämättömän ja totaalisen uskomatonta, kuinka vaikeaksi voi niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin lapsen tekeminen mennä. Ensimmäisestä keskenmenostamme on nyt reilusti yli vuosi ja toisestakin jo yli puoli vuotta. Ensimmäisestä IVF:stämme on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Tällä tahdilla ehdimme eläkkeelle ennen hoitojen loppuun saattamista, puhumattakaan lapsen saamisesta. Ja voi jestas, kuinka minua ärsyttää, suututtaa, vituttaa ja tuntuu niin pohjattoman pahalta – sekä itseni että Rouvan puolesta.

Kävimme huhtikuun alussa pistosharjoittelussa ja nyt olemme taas valtuutettuja aloittamaan pistokset, jahka kierto on oikeassa vaiheessa parin viikon kuluttua. Ja minua jännittää jo nyt. Mitä tästä taas tulee? Kuinka hoito onnistuu? Mitä vaivoja se aiheuttaa Rouvalle? Saammeko tällä kertaa munasoluja ja jos niin kuinka monta? Kuinka itse reagoin hyviin tai huonoihin uutisiin? Päässäni pyörii jo nyt kaikenlaisia ajatuksia, vaikka hoito on vasta edessäpäin.

Kävimme viikonloppuna veljeni esikoisen 1-vuotissyntymäpäivillä. Pienen arastelun jälkeen tyllerö uskaltautui leikkimään uusilla leluillaan ja oli juuri niin maailman suloisin kuin voin ikinä kuvitella ihanan kummityttöni vain olevan. Ja koko leikkiajan olisin vain halunnut kaapata tuon ihanuuden syliini ja pitää häntä siinä maailman tappiin asti. Eipähän nuo kummitytön kanssa kohtaamiset tunnu ainakaan pienentävän tarvettani saada täytettä tyhjään syliini...

Lapseton hyytyy odotteluun

"Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa.", kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani Vuosi 2016, hyvänlaatuinen kasvain hetki ennen vuoden vaihtumista. Vuosi 2017 alkaa sillä, mihin edellinen päättyi: odottelua, odottelua ja vielä vähän odottelua.

Kuten arvata saattaa, odotimme vuoden alussa kuumeisesti sekä kromosomi- että hyytymistekijätutkimusten tuloksia. Viime viikon lopulla tuo odotus sitten päättyi, kun Rouva kävi minun työkiireiden takia itsekseen tarkistuskäynnillä naistentautien polilla. Pitkä odotuksemme palkittiin sekä hyvillä että huonoilla uutisilla. Tärkeimmät ensin: kromosomit ovat molemilla kunnossa, mikä oli meille molemmille tietysti suuri helpotus. Tuolta puoleltahan olisi käsittääkseni voinut löytyä vakavampaa ja vaikeampaakin syytä lapsettomuuteen. Tämän osalta olisi siis taas yksi tekijä pois lapsettomuuteemme johtavista tekijöistä ja pelkolistalta.

Sen sijaan Rouvan verikoetuloksessa oli näkynyt heikko positiivinen tulos hyytymistekijätutkimuksessa. Ihan täytttä varmuutta tälle ei kuitenkaan vielä saatu, koska tutkimus oli tehty liian lähellä raskauden päättymistä / kaavintoja, jotka voivat kuulemma vaikuttaa tutkimustulokseen. Jos tulos on todella positiivinen, on onni onnettomuudessa tietysti se, että tuohon vaivaan on olemassa lääkitys. Oikeastaan koenkin itse, että ikävin puoli tässä koko kuviossa on se, että lääkärin suosituksesta joudumme tekemään hyytymistekijätutkimuksen uudestaan asian varmistamiseksi. Lisäsyy tähän on myös se, että osa verinäytteistä oli pilaantunut matkalla tutkimukseen. On nimittäin niin, ettei paikkakuntamme laboratorio tee ainakaan kaikkia tutkimuksia itse, vaan näytteet lähetetään Tampereelle varsinaisia tutkimuksia varten. Järjestelyä on kritisoitu jo aiemmin tutkimusten viivästymisen vuoksi – ja tässäpä toinen syy kritiikkiin. Kukahan tämän järjestelyn myötä taas voittaa, kun tutkimuksemme joudutaan tekemään uudestaan? Jokatapauksessa, jotta tulokset olisivat luotettavia, joudumme odottamaan kontrolliverikoetta maaliskuuhun asti, minkä jälkeen odotamme tietysti vielä tutkimuksen tuloksia. Huoh. Eikö tämä odottaminen pääty ikinä?

Rouva ilmoitti tuloksista viestitse puhelimella, enkä kesken työpalaverin viestejä kiireessä lukiessani tajunnut niistä muuta kuin negatiivisen ja heikon positiivisen tuloksen. Kun Rouva kotiin saavuttuani tavasi edessä jälleen olevan odotusta, revin totaalisesti pelihousuni: haluan asioita eteenpäin NYT! Sisäinen pessimistini nostaa väkisin päätään huutaen: keväällä eteen tulee taas jotakin viivästystä, joten turha odottaa mitään tapahtuvaksi ennen kesätaukoa. Eli katellaan syssymmällä. Eikö nyt vihdoin olisi jo meidän vuoro?

Kävimme viikonloppuna vierailulla veljeni luona, jossa saimme vihdoin viettää paremmin aikaa varsin tuoreen kummityttömme, 9kk, kanssa. Ja kuinka ihana ja suloinen pakkaus hän onkaan! En olisi millään malttanut pysyä tuosta ihanuudesta erossa ja koin aitoa pettymystä siitä, ettei hän halunnut olla itselleen vieraiden ihmisten sylissä. Olisin halunnut vain mutuuttaa tyttöä sylissäni ja naurattaa häntä ilmeilyllä ja lentokoneleikeillä. Ja kerrankin kun minulla on tämmöinen fiilis, alkaa lapsi itkeä heti kun nostan hänet syliini. Just my luck. :-D

Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin tuon pienen taaperon seurassa. Koko viikonlopun aikana tunsin aitoa ja syvää surua lapsettomuudestamme vain kerran – ja tuolloinkin sain pidettyä kateuden karvaat kyyneleet sisälläni. Samalla viikonloppureissumme teki myös hyvää lapsettomuuden kokemukselleni. Vaikka en ole missään vaiheessa kuvitellut vauva- tai lapsiperhe-elämää helpoksi, avautuu lapsettomalle arjen kuviot luonnollisesti parhaiten näkemällä kiukkuitkut, aamuherätykset ja kasvavina silmäpusseina vanhemmista näkyvä väsymys vierestä, autenttisena totena.

Voin silti sanoa täysin vilpittömin mielin: tuota minä haluan. Olen halunnut sitä jo monta vuotta.

Vuosi 2016, hyvänlaatuinen kasvain

Tätä kirjoittaessani elämme vuoden 2016 kolmea viimeistä tuntia – ja mikä vuosi 2016 onkaan ollut! Eipä sitä joka vuosi itketä yhtä runsaina sekä ilon ja onnen että surun ja järkytyksen kyyneleitä kuin mitä kuluneena vuotena on tullut vuodatettua. Mutta ehkäpä olisi kuitenkin syytä päivittää ensin hieman tilannekuvaa...

Edellisen kirjoitukseni aikaan Rouva odotti tähystys- eli hysteroskopiatoimenpidettä, jossa kohtu tyhjennettäisiin leikkausolosuhteissa lopustakin raskausmateriasta sekä tutkittaisiin tarkemmin. Toimenpide sujui ongelmitta, jos kohta saimme heti sen jälkeen huolestuttavia uutisia: Rouvalla epäiltiin myoomaa, kohdun lihaskyhmyä, joka on hyvänlaatuinen kohdun kasvain. Myooma selittäisi myös tarkistusultrassa näkyneen "epäilyttävän materian", jonka lääkäri halusi tutkittavan. Emme sinänsä säikähtäneet alustavaa diagnoosia (tai oikeammin epäilyä), koska hyvänlaatuisina kasvaimina myoomat eivät ole sinänsä vaarallisia. Toisaalta "myoomat, jotka kasvavat kohtuontelon sisälle, voivat haitata raskaaksi tuloa ja lisätä keskenmenon riskiä." Ja eiköhän niitä prosentteja ole meidän kohdalla tarkistettu jo ihan riittävän monella tasolla alaspäin... Jäimme siis jännittyneinä odottamaan tuloksia. Samoin kävimme marraskuussa verikokeissa kromosomipoikkeavuuksien tutkimista varten. Tämän tuloksia odotamme edelleen.

Saimme tähystyksessa otetun koepalan tutkimustulokset vasta joulun jälkeisinä välipäivinä. Kaikeksi iloksemme kyse oli sitten kuitenkin vain kohtuun jääneesta raskausmateriasta, joten myooma-epäily osoittautui aiheettomaksi. Tästä kaikesta oli varsin helppo löytää vahvat yhteneväisyydet vuoden alussa kokemaamme ensimmäiseen keskenmenoomme, joka myös oli keskeytynyt keskenmeno, jonka kaavinta jouduttiin myös tekemään kahteen kertaan, ja jonka yhteydessä tehty moola-epäily osoittautui myös lopulta aiheettomaksi. Kaikki nämä kauheudet, pelkoineen ja pettymyksineen, kahdesti yhden vuoden aikana. Hieman on vaikeaa on hakea syitä vuoden vaihtumisen suremiseksi.

Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa. Muutaman tunnin kuluttua 2016 näkee viimeisen hetkensä ja kaikesta sydämestäni sykkivän toivomukseni mukaan vuosi 2017 on meille lapsettomuuspiinan osalta edeltäjäänsä suotuisampi. Vuoden vaihduttua odottelemme yhden Rouvan kierron verran ennen toisen IVF:n käynnistymistä. Näillä näkymin se tehtäisiin Rouvan luonnolliseen kiertoon vielä edellistä IVF:ääkin pienemmillä hormonimäärillä. Tavoitteena olisi siis saada aikaiseksi vähemmän parempilaatuisia munasoluja, vaikka eihän ne edellisen satsin solutkaan sinänsä huonolaatuisia olleet.

Sitten hetkeksi muihin aiheisiin. Vuosi 2016 tulee jäämään mieleeni myös rohkean askeleen vuotena: pitkähkön miettimisen jälkeen uskalsin vaihtaa työpaikkaa ja siirtyä uuteen firmaan, uusiin tehtäviin, uusien ihmisten keskelle tekemään asioita itselleni tuntemattomalla teknologialla. Askeleen sijaan olisi siis varmaan parempi puhui loikasta – ja aika useinhan työpaikan vaihtaminen on myös omanlaisensa tuottavuusloikka. Toisen, hieman vanhemman sanonnan mukaan alku on aina hankala. Tässä kohta joudun laventamaan sanontaa tuon alun osalta koko vuoden mittaiseksi. Uusi työni antoi kyllä kaipaamiani uusia haasteita, välillä vähän liiaksikin. Niin kauan kuin olen työelämässä ollut, olen pitänyt työtä todellisena kaksiteräisenä miekkana: työ on ollut ja tulee todennäköisesti myös aina olemaan minulle runsaudensarvi sekä antajana että ottajana. Toivonpa todella, että vuonna 2017 tämäkin vaaka alkaisi kallistua nykyistä enemmän sinne antajan roolin suuntaan. Ja paljonhan tämä on myös itsestäni kiinni.

Lupauksia asian suhteen en kuitenkaan uskalla tai edes halua antaa. Eihän elämäkään lupaa minulle menestystä siinä yhdessä suuressa toiveessani, joka on elänyt kirkkaimpana kaikista nyt jo 4,5 vuoden ajan.

P niin kuin...

[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]

Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.

Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.

Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.

Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?

Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.

Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.

Minä, sinä, me

Läpi lapsettomuuden taipaleen olen pohtinut miehen ja naisen välistä eroa lapsettomuuden piinassa ja erityisesti eroa lapsettomuuteen liittyvässä kohtelussa, jota eri osapuolilta saamme kohdaksemme. Ja sitä eroa nimittäin on, valitettavasti.

Olen kiinnittänyt huomiota minun ja Rouvan saamaan kohteluun ja eroon näiden kahden välillä erityisesti hoitojen yhteydessä naistentautien poliklinikalla ja hoitoja tarjoavalla lapsettomuusklinikalla sekä tietysti sosiaalisessa mediassa esim. FB:n Simpukka-ryhmissä. Toistaiseksi karuin esimerkki tästä on parin viikon takainen ultrakäyntimme naistentaudeilla, jossa siellä puolisen vuotta sitten aloittanut pirteä ja mukavalta vaikuttava naislääkäri alkoi keskustella tilanteestamme Rouvan kanssa, suoraan häntä katsoen ja hänelle kysymyksiä osoittaen:

"Sinullako oli se keskenmeno?" Näin suoraan punaista. Kyllä, vain Rouvalla. Se oli hänen sikiönsä ja hänen raskautensa, en ollut tähän mitenkään osallinen. Eikä tuntunut missään vaikka menikin kesken, sehän tapahtui Rouvan kehossa ja minullahan ei tunnetusti ole tunteita. Kuinka hän edes saattoi päästää suustaan tuollaisen sammakon ja osoittaa kysymyksen kaikella kehonkielellään vain Rouvalle?

"Onko sinulla näitä lääkkeitä?" ARGH! Kyllä, nämäkin ovat puhtaasti Rouvan juttu. Mitäpä jostain mitättömästä neljän vuoden lapsettomuushistoriasta ja esim. yhteisistä IVF-piikittelyhetkistä. Vähät siitä tuskasta, jota olen kokenut yrittäessäni parhaani mukaan tukea häntä osoittaen olevani hänen tukenaan tapahtuipa mitä vain. Eipä paljon lääkkeet tai hoidot kiinnosta! Hoitakoon Rouva koko projektin yksin, enhän minä tähän liity... kaksi paloa peräjälkeen. Ei voi olla totta...

"Sinullako jäi siis kaksi alkiota pakkaseen?" Ja tässä vaiheessa minulla hirtti kiinni ja kuppi meni nurin oikein voltin kanssa. "MEILLÄ.", vastasin painokkaasti ennen kuin Rouva sai sanaa suustaan. Lääkäri katsoi minua hieman hölmistyneenä. "Niin, teillä.", yritti korjailla. Sain pidäteltyä vuodatuksen ryöpsähtämisen suustani, koska tiesin että Rouva pahastuisi siitä pahemman kerran. Ja pakko myöntää, etten uskaltaisi tehdä sitä tylymmän ja huonomman palvelun ja kohtelun pelossa. Kolmas huti, 1/5 ja ei jatkoon. Ala-arvoinen suoritus.

Lääkäri oli lipsauttaa hetken kuluttua vielä neljännen sinän, mutta sai korjattua sanomisensa sanan puolivälissä naurahtaen. Jostain syystä minua ei naurattanut. Minua huokailutti. Miksi edes ammattilaiset eivät osaa ottaa molempia osapuolia huomioon näin tärkeiden asioiden edessä? Juuri heidän tulisi kyetä tunnistamaan se tuska, mitä lapsettomuus tuottaa sen kohdanneen molemmille osapuolille. Hiljaa vieressä istuva ja kaikesta muualle osoitetuilla katseilla ja puheella pois suljettu mies voi hyvin tuntea paljon naista suurempaa tuskaa ja haudata sen osattomana hiljaa mielensä sopukoihin kasvamaan korkoa ja tummumaan entisestään.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Liian usein käyntimme naisten poliklinikalla on minun osaltani lähinnä tervehdys toimenpidehuoneeseen astuessamme. En ole tainnut asiasta vielä blogissani mainita, mutta sairaalasta on muodostunut minulle vuosien varrella ahdistava paikka. Olemme käyneet siellä lähinnä Rouvan perussairauden vuoksi sekä lapsettomuuden tiimoilta, joten mitäpä muuta voi odottaakaan. Tämän johdosta minua alkaa nykyisin huokailuttaa viimeistään sairaalakäyntiaamuna – riippumatta siitä, mitä käyntimme koskee. Sairaalasta on muodostunut paikka, jossa kuulee useimmiten huonoja tai todella huonoja uutisia. Ja niin huokailu ja seinien tuijottelu vain kasvaa mitä lähempänä toimenpidehuonetta olemme. Koskaan en muista lääkärin tätä huomioineen millään tavalla. Ehkäpä minun pitäisi pyytää Rouvaa huokailemaan puolestani lääkärin huomion saamiseksi?

Ja ennen kuin joku innokas kommentoi tätä kirjoitusta sillä perinteisellä "mutta kun naisellehan kaikki toimenpiteet tehdään"-argumentilla, niin luepa ensin blogini sisältö vielä kertaalleen alusta lähtien ja mieti hetki ihan hiljaa mielessäsi, mitä kuluneet neljä vuotta, lapsettomuus ja ennen kaikkea rakas Rouvani minulle merkitsee. Näitä yhtäkään on tässä vaiheessa vaikeaa, jos ei mahdotonta kuvailla sanoin.