Heikkoja tuloksia

Sainpas taas aikaiseksi istuttaa itseni näppiksen taakse. Edellisestä naputtelusta onkin ehtinyt kulua taas hyvä tovi: päivää vaille kolme kuukautta. Sitten taas minulla on ollut jo pitkään tunne, ettei tässä ole ollut paljon kerrottavaakaan. Mutta kokeillaan!

Tammikuisessa kirjoituksessani Lapseton hyytyy odotteluun kerroin kromosomitestien olleen helpotukseksemme negatiiviset (eli niistä ei löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää), kun taas Rouvan hyytymistekijätestien tulokset jäivät jokseenkin epäselviksi. Hyytymistekijöiden verikoe kun oli kuulemma otettu liian lähellä keskenmenoa, minkä lisäksi osa koenäytteistä oli pilaantunut matkalla – testejä kun ei tehdä samalla paikkakunnalla, vaan ne lähetetään Tampereelle asti tutkittavaksi. Ja kyllä, haluaisinpa todella vaihtaa pari sanaa tämän päätöksen tehneiden kanssa. Tuomiomme oli siis vain odottaa lisää, että Rouvasta voisi ottaa uudet verikokeet hyytymistekijöiden uusintatutkimusta varten.

Uusintakoe suoritettiin helmikuussa ja lisäodottelujen jälkeen saimme siitä myös tulokset: "Heikko negatiivinen, mutta tuloksesta ei voi sanoa vielä mitään ratkaisevaa, koska tämä testi ei ole riittävän tarkka." Ei ole riittävän tarkka? No ei tullut sitten mieleen ottaa niitä tarkempia testejä jo sen ensimmäisen rajatapaustuloksen jälkeen..? Eli Vihtori Matti ja uutta, kolmatta testiä putkeen maaliskuussa. Tällä kertaa luvassa olikin sitten tarkempi testi, joka antoi kuin antoikin negatiivisen tuloksen. Vaikka uutiset olivat erityisesti Rouvan terveyden kannalta hyviä, olin jopa salaa toivonut testin antavan positiivisen tuloksen. Näin olisimme saaneet edes jotain piinaamme selittävää, johon olisi helppo ja yksinkertainen lääke. Toisaalta olen myös helpottunut. Taisimme välttää tällä tuloksella taas yhden lisänapin Rouvan päivittäisestä lääkeannoksesta.

Tulosten saavuttua aloimme tietysti kuumeisesti odottaa tietoa toisen IVF:n aloittamisesta. Ja lopulta saimme odottamamme tiedon: esteitä hoitojen jatkamiselle ei olisi! ...paitsi että hoito sattuisi Rouvan kierron myötä sellaiseen saumaan, että todennäköisyys hoitotoimenpiteiden tarpeelle juuri pääsiäistauon aikaan olisi enemmän suuri. Niinpä niin. Mikäpä kiire tässä...

"Uskomatonta", ei tätä oikein muilla sanoilla voi enää kuvailla. On täysin, käsittämättömän ja totaalisen uskomatonta, kuinka vaikeaksi voi niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin lapsen tekeminen mennä. Ensimmäisestä keskenmenostamme on nyt reilusti yli vuosi ja toisestakin jo yli puoli vuotta. Ensimmäisestä IVF:stämme on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Tällä tahdilla ehdimme eläkkeelle ennen hoitojen loppuun saattamista, puhumattakaan lapsen saamisesta. Ja voi jestas, kuinka minua ärsyttää, suututtaa, vituttaa ja tuntuu niin pohjattoman pahalta – sekä itseni että Rouvan puolesta.

Kävimme huhtikuun alussa pistosharjoittelussa ja nyt olemme taas valtuutettuja aloittamaan pistokset, jahka kierto on oikeassa vaiheessa parin viikon kuluttua. Ja minua jännittää jo nyt. Mitä tästä taas tulee? Kuinka hoito onnistuu? Mitä vaivoja se aiheuttaa Rouvalle? Saammeko tällä kertaa munasoluja ja jos niin kuinka monta? Kuinka itse reagoin hyviin tai huonoihin uutisiin? Päässäni pyörii jo nyt kaikenlaisia ajatuksia, vaikka hoito on vasta edessäpäin.

Kävimme viikonloppuna veljeni esikoisen 1-vuotissyntymäpäivillä. Pienen arastelun jälkeen tyllerö uskaltautui leikkimään uusilla leluillaan ja oli juuri niin maailman suloisin kuin voin ikinä kuvitella ihanan kummityttöni vain olevan. Ja koko leikkiajan olisin vain halunnut kaapata tuon ihanuuden syliini ja pitää häntä siinä maailman tappiin asti. Eipähän nuo kummitytön kanssa kohtaamiset tunnu ainakaan pienentävän tarvettani saada täytettä tyhjään syliini...

Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme

Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?

Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.

Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.

Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.

Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.

"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.

Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.

Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.

Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.

Miten ja miksi

Lapsettomuus on outoa. Miten ihmeessä luonto voi toimia siten, että se estää ihmisen lisääntymisen? Miten voi olla mahdollista, että suvun ja koko Homo sapiens -lajin tulevaisuuden jatkaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta onnistu? Olemme keskustelleet tästä aiheesta Rouvan kanssa viimeisen parin vuoden aikana lukuisia kertoja päätyen aina samaan lopputulokseen: ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Tiedän, ettei asia ole suinkaan aivan näin yksioikoinen, joten avataanpa sitä hieman. Mutta sitä ennen joutunen julistamaan blogini ensimmäisen disclaimerin: Mainittakoon jo tätä kirjoittaessa, että seuraava voi sisältää hieman avautumista. Tarkoituksenani saati tavoitteenani ei ole nostaa itseäni tai meitä tai ketään muutakaan lapsettomuudesta kärsivää tai kärsinyttä muiden yläpuolelle. En tarkoita kirjoituksellani myöskään millään muotoa väheksyä tai arvostella ketään, kenenkään elintapoja, raskaaksi tulemista tai elämää yleensä.

Lapsen saamisen kannalta suotuisassa elämäntilanteessa elävien lapsettomuus johtuu usein hedelmällisyyshäiriöstä. Hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. ihmisen ikä, fyysinen ja henkinen terveys sekä elintavat. Pettymyksiä kohdatessaan ihmisellä on taipumus tarkastella tilannetta omaa toimintaansa arvioiden: Olenko tehnyt kaiken tarvittavan? Olenko tehnyt kaiken oikealla tavalla ja riittävän hyvin? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin tai vielä paremmin?

Olemme Rouvan tällä hetkellä remissiovaiheessa olevaa perussairautta (colitis ulcerosa) lukuun ottamatta varsin terveitä ja ns. terveitä elämäntapoja noudattavia nuoria aikuisia. Olemme molemmat – ja tietenkin erityisesti Rouva on – kaikkein hedelmällisimmässä iässä ja pidämme molemmat huolta terveydestämme säännöllisen liikunnan ja monipuolisen ruokavalion avulla. Lienee turhaa mainita, ettemme kumpikaan polta tupakkaa, eikä Rouva ole käyttänyt alkoholia pian pariin vuoteen – ja allekirjoittanutkin on kallistanut pulloa kohtuukäytön merkeissä vain pari–kolme kertaa vuodessa.

Olemme molemmat normaalipainoisia (nyt kun Rouva sai tautinsa kuriin ja hieman lihaa luiden ympärille). Rouva huolehtii riittävästä ravintoaineiden saannistaan syömällä vitamiinipillereitä, jotka sisältävät myös raskautumista ja raskauden aikana tarvittavaa foolihappoa. Saamme mielestämme riittävästi lepoa. Olemme jopa panostaneet hyviin yöuniin tekemällä makuuhuoneesta meille sopivan ympäristön, mihin kuuluvat pimennysverhot, toimiva tuuletus, älyvaahtosänky... Myös ihmissuhdeasiamme ovat kunnossa emmekä ole kumpikaan koskaan sairastaneet mitään sukupuolitautia. Aktiivista raskauden yrittämistä on nyt takana parisen vuotta, joten todennäköisyydetkin ovat tapelleet meitä vastaan jo hyvän tovin.

Silti emme yrityksestä huolimatta saa lasta. Muille niitä näyttää kyllä siunaantuvan.

Miksi huumeiden käyttäjät tulevat raskaaksi? Miksi luonto ei estä raskaaksi tulemista, vaikka heidän fysiikka (ja mieli) on jatkuvasti valtavan rasituksen alla? Miksi alkoholistit tulevat raskaaksi? Miten veressä jatkuvasti virtaava alkoholi ja sen vaikutukset ihmiseen eivät estä raskautta? Miksi ketjupolttajat tulevat raskaaksi? Tupakansavu sisältää (lähteestä riippuen) tuhansia erilaisia kemikaaleja, joista 50–60 aiheuttaa syöpää. Kuinka tämä voi olla hyvä asetelma uudelle ihmislapselle? Miksi mieleltään epävakaat tai sairaat, miksi rajusti ylipainoiset, miksi liikuntaa harrastamattomat, miksi miksi miksi...

Näitä minä mietin. Mietin ja murehdin. Ja kysyn kerta toisensa jälkeen: miksi me emme saa lasta. Miksi me, omasta mielestämme kaiken oikein – ja vähän enemmänkin – tehneet ja raskautta pari vuotta yrittäneet emme saa jotain, mikä näyttää onnistuvan toisilta sormia napsauttamalla?

Niin, nuo helposti raskautuvat. Heitä on tuntunut putkahtelevan viimeisen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Erityisesti viimeisten kolmen–neljän kuukauden aikana olemme saaneet lukea lukuisia raskausuutisia Facebookista kavereiltamme ja tuttaviltamme. Tänään noita uutisia tuli kahdelta tuttavalta. Hip ja nimittäin hurraa – Mutta suurin niistä on kateus... Raskausuutisten yhteydessä keskusteluihimme Rouvan kanssa on noussut viimeisen puolen vuoden aikana yhä enenevissä määrin myös puhetta raskauden ja lapsen arvostamisesta. Osaavatko lapsen tuosta vain tehneet arvostaa raskauttaan ja jälkikasvuaan samalla tavalla kuin lapsettomuudesta kärsineet? Onko tämä ajatusmalli edes oikeutettu? Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen taidan jättää tämän aiheen käsittelyn myöhemmäksi. Sitä ennen olisi mielenkiintoista kuulla, mitä blogini lukijat asiasta ajattelevat!