Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

To vatuloida or not to vatuloida?

Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.

Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...

Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.

Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?

Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.

Kannattaako näitä laskea?

Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.

Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.

Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.

Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.

Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.

Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?

...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?

Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu

Heikkoja tuloksia

Sainpas taas aikaiseksi istuttaa itseni näppiksen taakse. Edellisestä naputtelusta onkin ehtinyt kulua taas hyvä tovi: päivää vaille kolme kuukautta. Sitten taas minulla on ollut jo pitkään tunne, ettei tässä ole ollut paljon kerrottavaakaan. Mutta kokeillaan!

Tammikuisessa kirjoituksessani Lapseton hyytyy odotteluun kerroin kromosomitestien olleen helpotukseksemme negatiiviset (eli niistä ei löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää), kun taas Rouvan hyytymistekijätestien tulokset jäivät jokseenkin epäselviksi. Hyytymistekijöiden verikoe kun oli kuulemma otettu liian lähellä keskenmenoa, minkä lisäksi osa koenäytteistä oli pilaantunut matkalla – testejä kun ei tehdä samalla paikkakunnalla, vaan ne lähetetään Tampereelle asti tutkittavaksi. Ja kyllä, haluaisinpa todella vaihtaa pari sanaa tämän päätöksen tehneiden kanssa. Tuomiomme oli siis vain odottaa lisää, että Rouvasta voisi ottaa uudet verikokeet hyytymistekijöiden uusintatutkimusta varten.

Uusintakoe suoritettiin helmikuussa ja lisäodottelujen jälkeen saimme siitä myös tulokset: "Heikko negatiivinen, mutta tuloksesta ei voi sanoa vielä mitään ratkaisevaa, koska tämä testi ei ole riittävän tarkka." Ei ole riittävän tarkka? No ei tullut sitten mieleen ottaa niitä tarkempia testejä jo sen ensimmäisen rajatapaustuloksen jälkeen..? Eli Vihtori Matti ja uutta, kolmatta testiä putkeen maaliskuussa. Tällä kertaa luvassa olikin sitten tarkempi testi, joka antoi kuin antoikin negatiivisen tuloksen. Vaikka uutiset olivat erityisesti Rouvan terveyden kannalta hyviä, olin jopa salaa toivonut testin antavan positiivisen tuloksen. Näin olisimme saaneet edes jotain piinaamme selittävää, johon olisi helppo ja yksinkertainen lääke. Toisaalta olen myös helpottunut. Taisimme välttää tällä tuloksella taas yhden lisänapin Rouvan päivittäisestä lääkeannoksesta.

Tulosten saavuttua aloimme tietysti kuumeisesti odottaa tietoa toisen IVF:n aloittamisesta. Ja lopulta saimme odottamamme tiedon: esteitä hoitojen jatkamiselle ei olisi! ...paitsi että hoito sattuisi Rouvan kierron myötä sellaiseen saumaan, että todennäköisyys hoitotoimenpiteiden tarpeelle juuri pääsiäistauon aikaan olisi enemmän suuri. Niinpä niin. Mikäpä kiire tässä...

"Uskomatonta", ei tätä oikein muilla sanoilla voi enää kuvailla. On täysin, käsittämättömän ja totaalisen uskomatonta, kuinka vaikeaksi voi niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin lapsen tekeminen mennä. Ensimmäisestä keskenmenostamme on nyt reilusti yli vuosi ja toisestakin jo yli puoli vuotta. Ensimmäisestä IVF:stämme on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Tällä tahdilla ehdimme eläkkeelle ennen hoitojen loppuun saattamista, puhumattakaan lapsen saamisesta. Ja voi jestas, kuinka minua ärsyttää, suututtaa, vituttaa ja tuntuu niin pohjattoman pahalta – sekä itseni että Rouvan puolesta.

Kävimme huhtikuun alussa pistosharjoittelussa ja nyt olemme taas valtuutettuja aloittamaan pistokset, jahka kierto on oikeassa vaiheessa parin viikon kuluttua. Ja minua jännittää jo nyt. Mitä tästä taas tulee? Kuinka hoito onnistuu? Mitä vaivoja se aiheuttaa Rouvalle? Saammeko tällä kertaa munasoluja ja jos niin kuinka monta? Kuinka itse reagoin hyviin tai huonoihin uutisiin? Päässäni pyörii jo nyt kaikenlaisia ajatuksia, vaikka hoito on vasta edessäpäin.

Kävimme viikonloppuna veljeni esikoisen 1-vuotissyntymäpäivillä. Pienen arastelun jälkeen tyllerö uskaltautui leikkimään uusilla leluillaan ja oli juuri niin maailman suloisin kuin voin ikinä kuvitella ihanan kummityttöni vain olevan. Ja koko leikkiajan olisin vain halunnut kaapata tuon ihanuuden syliini ja pitää häntä siinä maailman tappiin asti. Eipähän nuo kummitytön kanssa kohtaamiset tunnu ainakaan pienentävän tarvettani saada täytettä tyhjään syliini...

Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen

[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.

Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.

Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.

Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.

Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival

Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.

Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.

Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.

Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...

Jäi se risti: Jäiset ristiäiset

Oho, edellinen teksti syntyi 2kk 1pv sitten! Taitaa olla korkea aika kirjoitella taas tilannepäivitystä.

Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...

Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.

Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.

Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.

Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:

1. Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
2. Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
3. Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.

Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?

Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva.  Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.

Koke-must

Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.

Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.

En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.

Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.

Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).

Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...

Huomenna päivä uus tai toinen eilinen

Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.


Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.


Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.

Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...

Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.

Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.

"Valitettavasti en löydä sikiötä"

Kävimme tänään aamusta niin paljon odotetussa ja jännitetyssä niskaturvotusultrassa. Pahimmat pelkomme kävivät toteen kuullessamme lääkärin viiltävät sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä". Maailmani romahti. Itkin ja tärisin. Kaikki lääkärin tämän jälkeen kertoma meni ohitse, tuo hetki on pelkkää sumua. Nyt keräilemme toistemme rippeitä sohvalla viltin alla.

Miksi meille kävi näin, kaiken tämän jälkeen? Miten tästä eteenpäin?

Kaikki tuntuu turhalta ja täysin merkityksettömältä. Paitsi rakas vaimoni. Miten ikinä pärjäisinkään ilman häntä? Siinäpä se. En mitenkään.

Limbo, taso 12: riman korkeus n. 5cm

Tiedän, takana on taas kolme viikkoa taas hiljaiseloa. En oikea osaa sanoa, onko kirjoittamattomuus johtunut enemmän aikaansaamattomuudestani vai siitä, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ehkä vähän molemmista? Toki oman veronsa ovat vaatineet myös uusi työpaikka, uudet työtehtävät ja uudet vastuut, jotka otin vastaan kuukausi takaperin. Ajoitus tuon ratkaisun suhteen oli kyllä sinänsä hyvä, että päivät ja viikot ovat menneet kuin siivillä konsanaan: paljon uutta ja ihmeellistä töissä ja siihen päälle liikunnat iltapäivälle / alkuillalle, niin loppuilta on sitten mennytkin voipuneena Rouvan kainalossa kotisohvalla.

Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).

Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.

Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.

Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.

Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.

Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

Kohti uutta aamunkoita

"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.

Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.

Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?

"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.

"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.

Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi

"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"

Nämä ovat suuria askeleita lapsettomille, mutta pieniä askeleita muulle ihmiskunnalle

Töp, töp, töp. Kolme pientä askelta, jotka ovat vieneet minua taas merkityksellisen matkan eteenpäin lapsettomuuden kivisellä polulla. Olen siis ottanut lähiaikoina kolme itselleni merkityksellistä edistysaskelta lapsettomuuden suhteen.

Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."

Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.

Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.

Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.

Töp, töp, töp.

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.