Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.