Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi

Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.

Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...

Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:


Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.

Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti  myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.

Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.

Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.

Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.

Ultrahyviä uutisia

Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...

Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.

Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...

Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.

Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...

Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen

[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.

Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.

Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.

Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.

Kipuilua onnen hetkellä

[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.

Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.

Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)

Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet  – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.

Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

Kuinka vapauttavaa se olikaan

Nyt se on tehty: saimme vihdoin kerrottua lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Ja kuinka vapauttavaa se olikaan.

Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.

Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.

Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.

Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.

Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?

Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.