Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Lapseton hyytyy odotteluun

"Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa.", kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani Vuosi 2016, hyvänlaatuinen kasvain hetki ennen vuoden vaihtumista. Vuosi 2017 alkaa sillä, mihin edellinen päättyi: odottelua, odottelua ja vielä vähän odottelua.

Kuten arvata saattaa, odotimme vuoden alussa kuumeisesti sekä kromosomi- että hyytymistekijätutkimusten tuloksia. Viime viikon lopulla tuo odotus sitten päättyi, kun Rouva kävi minun työkiireiden takia itsekseen tarkistuskäynnillä naistentautien polilla. Pitkä odotuksemme palkittiin sekä hyvillä että huonoilla uutisilla. Tärkeimmät ensin: kromosomit ovat molemilla kunnossa, mikä oli meille molemmille tietysti suuri helpotus. Tuolta puoleltahan olisi käsittääkseni voinut löytyä vakavampaa ja vaikeampaakin syytä lapsettomuuteen. Tämän osalta olisi siis taas yksi tekijä pois lapsettomuuteemme johtavista tekijöistä ja pelkolistalta.

Sen sijaan Rouvan verikoetuloksessa oli näkynyt heikko positiivinen tulos hyytymistekijätutkimuksessa. Ihan täytttä varmuutta tälle ei kuitenkaan vielä saatu, koska tutkimus oli tehty liian lähellä raskauden päättymistä / kaavintoja, jotka voivat kuulemma vaikuttaa tutkimustulokseen. Jos tulos on todella positiivinen, on onni onnettomuudessa tietysti se, että tuohon vaivaan on olemassa lääkitys. Oikeastaan koenkin itse, että ikävin puoli tässä koko kuviossa on se, että lääkärin suosituksesta joudumme tekemään hyytymistekijätutkimuksen uudestaan asian varmistamiseksi. Lisäsyy tähän on myös se, että osa verinäytteistä oli pilaantunut matkalla tutkimukseen. On nimittäin niin, ettei paikkakuntamme laboratorio tee ainakaan kaikkia tutkimuksia itse, vaan näytteet lähetetään Tampereelle varsinaisia tutkimuksia varten. Järjestelyä on kritisoitu jo aiemmin tutkimusten viivästymisen vuoksi – ja tässäpä toinen syy kritiikkiin. Kukahan tämän järjestelyn myötä taas voittaa, kun tutkimuksemme joudutaan tekemään uudestaan? Jokatapauksessa, jotta tulokset olisivat luotettavia, joudumme odottamaan kontrolliverikoetta maaliskuuhun asti, minkä jälkeen odotamme tietysti vielä tutkimuksen tuloksia. Huoh. Eikö tämä odottaminen pääty ikinä?

Rouva ilmoitti tuloksista viestitse puhelimella, enkä kesken työpalaverin viestejä kiireessä lukiessani tajunnut niistä muuta kuin negatiivisen ja heikon positiivisen tuloksen. Kun Rouva kotiin saavuttuani tavasi edessä jälleen olevan odotusta, revin totaalisesti pelihousuni: haluan asioita eteenpäin NYT! Sisäinen pessimistini nostaa väkisin päätään huutaen: keväällä eteen tulee taas jotakin viivästystä, joten turha odottaa mitään tapahtuvaksi ennen kesätaukoa. Eli katellaan syssymmällä. Eikö nyt vihdoin olisi jo meidän vuoro?

Kävimme viikonloppuna vierailulla veljeni luona, jossa saimme vihdoin viettää paremmin aikaa varsin tuoreen kummityttömme, 9kk, kanssa. Ja kuinka ihana ja suloinen pakkaus hän onkaan! En olisi millään malttanut pysyä tuosta ihanuudesta erossa ja koin aitoa pettymystä siitä, ettei hän halunnut olla itselleen vieraiden ihmisten sylissä. Olisin halunnut vain mutuuttaa tyttöä sylissäni ja naurattaa häntä ilmeilyllä ja lentokoneleikeillä. Ja kerrankin kun minulla on tämmöinen fiilis, alkaa lapsi itkeä heti kun nostan hänet syliini. Just my luck. :-D

Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin tuon pienen taaperon seurassa. Koko viikonlopun aikana tunsin aitoa ja syvää surua lapsettomuudestamme vain kerran – ja tuolloinkin sain pidettyä kateuden karvaat kyyneleet sisälläni. Samalla viikonloppureissumme teki myös hyvää lapsettomuuden kokemukselleni. Vaikka en ole missään vaiheessa kuvitellut vauva- tai lapsiperhe-elämää helpoksi, avautuu lapsettomalle arjen kuviot luonnollisesti parhaiten näkemällä kiukkuitkut, aamuherätykset ja kasvavina silmäpusseina vanhemmista näkyvä väsymys vierestä, autenttisena totena.

Voin silti sanoa täysin vilpittömin mielin: tuota minä haluan. Olen halunnut sitä jo monta vuotta.

No: viisi

Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...

Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?

Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.

Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.

Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.

Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?

Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...

Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

Ja tunnelman niin herkän tavoitin

Niin vierähti taas yksi joulu Rouvan kanssa kaksisteen. Tai no, perheidemme parissahan se totta puhuen vietettiin, mutta meidän perhe koostui tänäkin jouluna meidän lisäksemme vain kahdesta karvaisesta kissalapsestamme.

Tänä vuonna oma jouluni kuitenkin erosi aikaisemmista jouluistani. Siinä missä olin aikaisempina vuosina odottanut joulua ja perheidemme kanssa vietettyä yhteistä aikaa, tuntui lähestyvä joulu tänä vuonna toisinaan jopa pahalta. Joulu on perhejuhla, mutta meistä kahdesta ei vielä perhettä saa. Jälkikäteen hieman ihmettelen, miten selvisinkin viime joulun ilman lapsettomuus-ajatuksia. Ehkä lapsettomuutemme ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä tai ehkä viime vuoden lumettomuus ja pimeys vei voiton muista synkistä ajatuksista.

Niin, lumi, tuo mieltäni molempiin suuntiin jäytävä kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut talvi-ihminen. Mikään, ei mikään säätila voita sitä hetkeä, kun maassa on lunta paksuina kinoksina ja puiden oksat notkuvat lumesta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pakkasta on sen verran kipakasti, että jokainen askel narskahtaa takaraivossa asti. Talvella, lumen tultua, minussa herää se sama pikkupoika, joka laski veljensä ja serkkunsa kanssa isän takapihalle tekemää hyppyrimäkeä iltamyöhään minisuksilla. Samalla minussa on alkanut viimeisten parin vuoden aikana herätä myös ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa, upeaa ja ihanaa voisin tehdä oman lapseni kanssa talvisin. Ja tähän ajatukseen törmäilin jatkuvasti tänä jouluna.

Lumitöitä oli kiva tehdä, mutta vieressäni ei vieläkään heilunut pikku-minä tai pikku-Rouva oman pienen lapionsa kanssa enimmäkseen levittelemässä kerran kasattuja lumipenkkoja. Lumisessa metsässä oli upeaa samoilla ja ottaa mahtavia luontokuvia vaarojen päältä, mutta kävelyretkistämme ei muodostunut vieläkään jännittäviä vaelluksia korpimetsään, jonka parhaimmalla näköalapaikalla pieni taapero olisi voinut hörpätä termarista kuumaa kaakaota lämmikkeeksi. Sain hymyn huulilleni pyydystäessäni hitaasti maata kohti leijailevia, isoja lumihiutaleita suuhuni, mutta samalla tulin myös surulliseksi: minun kuuluisi herkistyä seuratessani lapseni lumihiutalejahtia, ei pohtien omaa yksinäistä metsästystäni.

Joulun pyhinä päivittäin mieleen pulpahtaneiden lapsiajatusten keskellä osasin kuitenkin myös nauttia joulusta ja kaikkeen siihen meidän (perheidemme) perinteiden mukaan kuuluvasta. Akkujen lataaminen tutussa ja turvallisessa seurassa ruokaa ja herkkuja notkuvan ja ennen kaikkea valmiin ruokapöydän äärellä teki enemmän kuin hyvää. Jopa joululahjojen antaminen ja saaminen oli tänäkin jouluna pelkkää iloa ja onnea. Jatkuvasti palaan silti ajatukseen siitä, että lapsettomuutemme mahdollisesti jatkuessa myös joulu menettää merkityksensä ja pahimmassa tapauksessa kääntyy jopa itseään vastaan. Maallisina ihmisinä joulu on kuitenkin meille ensisijaisesti perhejuhla. Mitä jos yksi vuoden suurimmista odotuksista päätyykin vuoden suurimmaksi kauhunpaikaksi?

Mitä jos talvi menettääkin paikan sydämestäni sen saatua liian monta säröä?