Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

En juhli merkkipäiväänne

Oho, kylläpä vierähti uuden tekstin aikaansaamisen kanssa. Noh, ehkäpä näin isänpäivänä onkin sitten oikea hetki taas blogahtaa tuoreimmat kuulumiset.

Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...

Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.

Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.

Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?