Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi
muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka
käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai
aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
