Sillä tarvitsin mä senkin

Terveiset talvilomalta! Olemme viettäneet tämän viikon yhteistä talvilomaamme. Hassusti loma ei tälläkään kertaa ollut molemmilla palkallinen minun työpaikan vaihtamisen vuoksi. Sain kuitenkin haastatteluiden lomassa neuvoteltua itselleni täydet lomat, jotka pidän yhtä viikkoa lukuunottamatta omalla kustannuksella. Joustavien työaikojen vuoksi en kuittaa talvilomaviikostani kuitenkaan miinusta, koska olin ehtinyt kerryttää kahdessa kuukaudessa jopa 30 tuntia eli neljä työpäivää tuntisaldoja. Kertonee jotain siitä, miten pitkiä päiviä alkuvuodesta on tullut tehtyä...

Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.

Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.

Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"

Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?

Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.

Juha Tapio - Eläköön

Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru, myös sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

Tyhmä, naiivi ja ajattelematon

Nimimerkki Mira - Vuosi elämästäni kommentoi osuvasti edellistä blogikirjoitustani Mutta suurin niistä on kateus: "Ja mielestäni se on kyllä hyvin naiivia ajattelua, että lapsia tehdään ihan noin vain. Kaikille se ei ole itsestäänselvyys, että lapsi tulee juuri silloin, kun itse haluaa. Eläämä, kun ei kulje aina käsikirjoituksen mukaisesti." Touche.

Näin jälkiviisaana voinkin tunnustaa niin itselle kuin muillekin, että vielä pari vuotta sitten ennen lapsihaaveita (tai pikemminkin niiden toteen panoa) elin vielä jonkinlaisessa mielikuvitusmaailmassa lapsenhankinnan suhteen: raskauteen vaaditaan sukukypsät mies ja nainen sekä yhdyntä ilman ehkäisyä. Helppoa ja yksinkertaista, sano! Hämmentävintä tässä on se, että lähipiiriimme kuuluu parikin tapausta, joiden tiedämme joko kohdanneen tai kokevan edelleen lapsettomuutta. Kohdattuamme sen itse omakohtaisesti, olen yrittänyt pohtia, kuinka ihmeessä hieman alle kolmekymmentävuotias korkeasti koulutettu ja ainakin itse itseään sivistyneenä pitävä mies voikaan olla noin kertakaikkisen väärässä.

Kaadan syyt tästä nyt järjettömältä tuntuvasta ajatusmallista kahden kasvattajani niskaan:

1. Koulun perusopetus. 7. luokalla alkaneella terveystiedon oppitunneilla käsiteltiin yhtenä merkittävänä aihealueena myös seksuaalisuuteen liittyviä asioita sekä tietenkin seksiä. Vaikka tunneilta tarttuikin varmasti hyödyllisiä asioita pienen minän päähän, korostettiin ehkäisyn merkitystä ja raskausriskiä siinä määrin, että takaraivooni jäi asiasta ilmeisen vääristynyt kuva.
2. Kotikasvatus ja kotona saatu seksuaalivalistus - tai sen puute. Karkeasti ilmaistuna kotona saamani seksuaalivalistus voidaan tiivistää yhteen lauseeseen, jonka äitini huikkasi seisoessani jo ulko-ovella tehdessäni lähtöä tuolloin eri paikkakunnalla asuvan Rouvan luokse: "Piä housut jalassa ja jumala mielessä!" Koulussa (silloin vielä kunnioitetulla) opettajan auktoriteetilla kerrotut totuudet saivat melkoista lisäpontta vanhempieni muutamaan kertaan jääneellä varoittelulla "tyttöjen kanssa pelehtimisestä". Ei-toivotun raskauden kanssa ei olisi lukioikäisenä leikkimistä.

Toisaalta en katso olevani ainoa syyllinen aikaisempien naiivien ja toiseen kertaan harkitsemattomien ajatusteni kanssa. Syytän nimittäin isoa joukkoa ihmisiä ympärilläni todella ajattelemattomista kysymyksistä ja kommenteista lapsiin ja niiden tekemiseen liittyen (ja kyllä, tehdä-verbi on tässä ihan tarkoituksella). Näihin henkilöihin voidaan lukea niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin, jotka ovat naiiviuttaan ja ajattelemattomuuttaan kyselleet tai vihjailleet lapsien tekemisestä. Aikaisemmin viittaamani Milloinkas-kysymykset sekä kommentit (melko suorilla lainauksilla): "Kyllähän nämä kullannuput ovat niin ihania, ruvetkaa vaan tekin tekemään..." sekä "Sitten kun teillä on lapsia, niin..." satuttavat päivä päivältä enemmän lapsettomuutemme jatkuessa. Kiinnitin asiaan ensimmäisen kerran huomiota omissa häissämme, minkä jälkeen nuo kysymykset ja kommentit ovat särähtäneet yhä pahemmin korvaani.

Vaikka toisaalta ymmärrän, etteivät läheisiini lukeutuvat sammakoiden oksentajat tarkoita sanomisillaan varmastikaan pahaa ja samalla heidän odotuksensa on omalla tavallaan elämäntilanteemme vuoksi oikeutettu, on vastaavien puheiden laskettelu silti kaikkea muuta kuin oikeutettua. Tai niin minä sen ainakin koen. Tällä hetkellä olen itse asiassa juuri niin kurkkuani myöten täynnä vihjailuja tai jopa suoria viittauksia lapsen tekemiseen, etten ole enää varma mitä seuraavassa vastaavassa tilanteessa teen tai sanon. Jaksan silti edelleen hämmästyä siitä, kuinka aikuiset sivistyneet ihmiset voivat laukoa jotakin niin ajattelematonta henkilölle, jonka tilanteesta he eivät loppujen lopuksi tiedä yhtään mitään. Ja ehkä juuri tässä on tämän kirjoituksen ydin.

Tietämättömyys, asioiden toiseen kertaan miettimättä jättäminen, kritiikittömyys, naiivius. Tekemällä, sanomalla tai vain ajattelemalla jotakin tavalla, jota ei ole koskaan kyseenalaistanut, voi satuttaa ihmistä enemmän kuin voisi koskaan kuvitella. Ja tuo ihminen voi olla joko joku toinen tai itse.

Mutta suurin niistä on kateus

Jo kahden ensimmäisen blogikirjoitukseni perusteella huolettomampikin lukija on saattanut pistää merkille erään useampaan otteeseen toistuneen asian: tunteet. Kolmisenkymmentä vuotta elämää – ja kuolemaa – nähneenä voin helposti todeta lapsettomuuden olleen yksi elämämme eniten ja suurimpia tunteita herättänyt asia.

[Noiden kahden virkkeen kirjoittamisen jälkeen joudun pitämään pitkän paussin, koska en tiedä kuinka jatkaa. Kuinka pukea sanoiksi jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti osaa tai voi pukea sanoiksi? Kuinka lapsettomuuden aiheuttamia tunnevyöryjä voi kuvailla? Onko kirjoittaminen turhaa, voivatko lukijat ymmärtää asiaa? Etenkään he, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta? Mistä aloittaa?]

Kaikki tietävät, mitä pelko on. Miltä tuntuu, kun et tiedä mitä edessäsi odottaa ja kuinka tulevasta voi selvitä. Kaikki tietävät, miltä tuntuu avuttomuus. Olla itse tai nähdä joku itselle läheinen hädässä tilanteessa, jolle ei itse voi mitään. Kaikki tietävät, kuinka mustiksi ajatukset voivatkaan värjääntyä, kun katkeruus ottaa niistä ylivallan. Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: kateus. Kateus, joka peittoaa kaiken alleen. Kateus, joka sumentaa viimeisenkin järjen rippeen ja nostaa muita kolmea edellä mainittua tunnetta pintaan. Kateus, joka vääntää mielen mielettömään tilaan. Kateus, joka muuttaa kaikki ajatukset niin synkiksi, ettei niistä irtirimpuiltuaan halua enää koskaan palauttaa niitä mieleensä saati puhua niistä. Näiden tunteiden edessä iso mieskin tuntee itsensä... niinpä niin: avuttomaksi. Iso mies pelkää, usein jopa tärisee ja itkee. Iso mies muuttuu katkeraksi. Isosta miehestä tulee niin kateellinen kaikille, niille, joiden ei tarvitse kokea tätä kaikkea, että...

Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet ovat säikäyttäneet minut kolmesta syystä: Kuten edellä kirjoitetusta saattoikin jo päätellä, ovat kaksi ensimmäistä syytä tunteiden voimakkuus sekä tunteiden synkkyys. Vaikka kuvailisinkin itseäni perusluoteeltani realistiksi, olen mielestäni samalla myös varsin positiivinen ihminen. Pyrin löytämään eteeni tulevista asioista, siis myös niistä negatiivisista, aina jotakin positiivista, ja kasvattavaa. Lapsettomuuteen liittyvät aiheet tekevät tässä kuitenkin poikkeuksen: tieto ystävän raskaudesta tai tuoreesta vauvan syntymästä, työpaikalla lapsiin tai lapsentekoon kääntynyt puheenaihe tai ihan vain kaupassa maha pystyssä työskentelevä nainen saavat ajatukseni heittämään häränpyllyä kehottaen minua juoksemaan pois uhkaavasta tilanteesta. Kyse lienee myös pelosta, pelosta ”milloinkas teille tulee vauva?”-kysymystä kohtaan. 

Ja niitä kysymyksiähän meille on jo sadellut – ja varmaan ihan syystäkin. Olemme hieman alle kolmikymppisiä, molemmat vakituisessa työsuhteessa, menimme kesällä 2012 naimisiin, ostimme alkuvuodesta 2012 yli sadan neliön rivitaloneliön... Muistini mukaan ensimmäinen vakavasti otettava Milloinkas-kysymys minulle esitettiin häissämme. Vaikka tilanne sinänsä oli mielestäni huonoin mahdollinen tuollaisen asiaan esiin nostamiseksi, se ei vielä tuolloin aiheuttanut sen kummempia ongelmia, aloitimmehan raskausyritykset vasta häiden jälkeen. Häidemme jälkeen Milloinkas-kysymys on kuitenkin toistunut yhä useammin, mikä osaltaan kertoo siitä fakkiintuneesta perisuomalaisesta ”naimisiin, omakotitalo, farmari-Volvo ja 2,7 lasta”-odotuksesta, joita ikäisellemme parille asetetaan. Vaikka minkään edellä mainituista asioista vaatiminen tai edes odottaminen ei ole mielestäni hyväksyttävää, ovat lapsiin kohdistuvat paineet näistä kuitenkin ylivoimaisesti suurin vääryys. Listan muiden asioiden saavuttamiseen ihminen voi itse vaikuttaa, mutta vanhan kansan viisauden mukaan lapsia ei tehdä, lapsia saadaan.

En pelkää itse Milloinkas-kysymystä – pelkään omaa reaktiotani siihen. Toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni koossa, mutta kuinka kauan vielä pystyn siihen... sitä en osaa arvioida. En myöskään sitä, mitä minulle tapahtuu sillä hetkellä, kun tuo viheliäinen kysymys esitetään minulle tilanteessa, jossa olen jo valmiiksi heikko ja väsynyt. Menenkö lukkoon? Murrunko? Alanko haukkoa henkeäni ahdistuksen kourissa? Alanko itkeä hysteerisesti? Alanko huutaa? Voiko minusta tulla aggressiivinen?

Pelko. Avuttomuus. Katkeruus. Kateus. Mutta suurin niistä on kateus.