Miten aika voikaan juosta näin lujaa? Huomaan taas olevan korkea aika päivittää tilannetta. Kerrankin voin kehua meidän taipaleen edenneen useammankin askeleen reilun kuukauden aikana.
Lapsettomuustarinamme on nyt yhden, siis toisen, IVF:n rikkaampi. Vihdoinkin! Olemme jälleen keskustelleet hoidoista ja tilanteestamme Rouvan kanssa viime aikoina kohtuullisen paljon ja olemme vahvasti samaa mieltä siitä, että lopputuloksesta riippumatta tärkeintä meille molemmille on vain saada hoitoja eteenpäin. Ja iloksemme näin myös tapahtui – sopivasti ennen hoitavien tahojen kesäsulkuja.
Aloitimme Rouvan hormonipumppauksen toukokuun puolivälissä. Ensin syötävin pillererein (Letrozol) ja lopulta pistettävin piikein (Menopur + Cetroride sekä Pregnyl). Työnjako pistosten suhteen oli selvä ja sama kuin viimeksi: minä valmistelin Rouvalle kaiken valmiiksi ja Rouva suoritti itse pistokset. Ja kuinka iloiseksi osallistuminen minut tekikään! Vihdoin jotain konkreettista, jolla saatoin edistää asiaamme. Ehkä pientä, mutta silti konkreettista. Konkreettisuus oli tässä se tärkein juttu minulle.
Rouva kesti piikitykset hyvin. Onneksi emme kumpikaan kärsi piikkikammosta. Vain yhden kerran Rouvalla oli vaikeuksia saada neulaa ihon läpi. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä oli täyttöneula: sillä oli siis pitänyt ottaa ennen pistosta pistettävä aine ruiskuun pienestä pullosta pistettävän kalvon läpi, mikä saattoi hieman tylsyttää piikin kärkeä. Onneksi tästäkin selvittiin (Rouva selvisi) ilman käsien tärinää.
Ja onneksi minä selvisin litkujen valmistelusta. On se vaan melkoista touhua. Jos kenellä on vastaavat tehtävät vasta edessä, kuuluu hänelle tärkein ohjeeni seuraavasti: lue ja noudata vain hoitajalta saamaasi kuvallista ohjetta, älä lääkkeen mukana tulevaa tekstiohjetta. Se on aivan liian monimutkainen ja vaikeaksi tehty. Sen sijaan kuvallisessa ohjevihkosessa keskitytään olennaiseen ja pidetään asiat riittävän yksinkertaisina.
Toukokuun loppupuolella kävimme jännittämässä kontrolliultrassa väliaikatuloksia. Eipä ole taas hetkeen jännittänyt ja toisaalta ahdistanut yhtä paljon. Voi luoja kuinka minä inhoankaan meitä hoitavaa sairaalaa tai oikeammin sen tiloja. Enkä odota pääseväni tästä tunteesta koskaan eroon... Otin tuloksen vastaan kaksijakoisesti: Munasarjoissa oli kehittynyt yksi selvästi muita suurempi ja kuusi pienempää follikkelia. Meillä oli siis tuloksia, joskaan ei ns. optimaalista määrää (tai laatuakaan). Ultrapäivän ollessa perjantai jatkoimme follikkeleiden kypsyttelyä vielä viikonlopun yli. Lopulta koitti se päivä, jolloin oli aika pistää viimeinen, munasolut irrottava piikki eli Pregnyl. Tämän jälkeen kaikki voitava oli tehty ja oli aika jäädä jännittämään puktiota – sekä tietysti Rouvan vointia siihen asti. Saimme huokaista hetkeksi.
Onneksemme Rouvan vointi oli olosuhteisiin nähden suorastaan hyvä punktiopäivään asti, jolloin turvotus oli muuttumassa kohtuullisesti tukalaksi. Onneksi punktio ajoittui jälleen aamuun. Ehdin sopivasti hoitaa osuuteni siten, että pääsin Rouvan tueksi punktioon. Niin tuskaisaa kuin sitä onkin seurata vierestä, olen todella iloinen ja kiitollinen klinikkamme suhtautumisesta miehen mukanaoloon. Klinikalla tunnutaan aidosti ymmärtävän miehen rooli ja se tosiasia, että lapsettomuus koskettaa yhtälailla sekä naista että miestä. Tarkennettakoon lisäksi, että edellä mainitulla tuskaisuudella tarkoitan tietenkin henkistä tuskaa, jota joudun kerta toisensa jälkeen kärsimään katsellessani rakkaimpani fyysisiä koettelemuksia, joihin verrattuna oma tuskani on ei-yhtään-mitään. Niin nytkin. Kipulääkkeistä huolimatta Rouvasta näki, että häneen sattui vietävän paljon. Ja niin urheasti hän tämänkin koettelemuksen kesti. On se vaan kova mimmi.
Punktion jälkeen yritin tehdä parhaani Rouvan palvelemiseksi. Yhtä pahointi/tajunnan rajamailla käymiskohtausta lukuunottamatta jälkioireet eivät olleen mahdottomia – tai en ainakaan sellaista Rouvasta havainnut. Oli aika jäädä jännittämään tuloksia. Ja saihan niitä jännitelläkin, 24 pitkää tuntia. Loppu- tai oikeammin välitulos: neljä munasolua, joista kaksi kypsää ja normaalisti hedelmöittynyttä.
IVF-hoito on kuin lapsettomuus pienoiskoossa: yritystä, epätietoisuutta, mahdollisia onnistumisia, epäonnistumisia, odotusta, välituloksia, lisää odotusta, epätietoisuutta kolmannessa potenssissa, jälleen onnistumisia ja epäonnistumisia sekä... täydellistä epävarmuutta siitä, mikä on tämän kaiken lopputulema. Koska follikkeleiden määrä oli tällä kertaa maltillinen (toisin kuin viimeksi), meille varattiin aika tuoresiirtoon kahden päivän päähän munasolujen tulosten saamisesta. Ihmetellen kirjaimellisesti naureskelimme Rouvan kanssa hoitajien ja lääkärin luottavaisen suorille puheille siitä, miten kaikki menee hyvin, suunnitelmien mukaisesti ja päättyy onnelliseen lopputulokseen. Tässä vaiheessa suotamme meillä nyt vain on jo omat epäilyksemme asioiden kulusta... Piinailusta huolimatta peruutussoittoa ei sitten koskaan kuulunut ja niinpä kuun alussa saimme plakkariin yhden kappaleen tuoresiirtoja sekä yhden munasolun pakkaseen.
Tätä kirjoittaessani elämme sitten jo hyvin lähelle niitä aikoja, että olisi aika tehdä omatoiminen raskaustesti. Jätettäköön tämä jännitys nyt sitten kuitenkin ensi viikkoon...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännitys. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 11. kesäkuuta 2017
torstai 20. lokakuuta 2016
Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme
Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Sillä tarvitsin mä senkin
Terveiset talvilomalta! Olemme viettäneet tämän viikon yhteistä talvilomaamme. Hassusti loma ei tälläkään kertaa ollut molemmilla palkallinen minun työpaikan vaihtamisen vuoksi. Sain kuitenkin haastatteluiden lomassa neuvoteltua itselleni täydet lomat, jotka pidän yhtä viikkoa lukuunottamatta omalla kustannuksella. Joustavien työaikojen vuoksi en kuittaa talvilomaviikostani kuitenkaan miinusta, koska olin ehtinyt kerryttää kahdessa kuukaudessa jopa 30 tuntia eli neljä työpäivää tuntisaldoja. Kertonee jotain siitä, miten pitkiä päiviä alkuvuodesta on tullut tehtyä...
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru, myös sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Mitä olisimmekaan ilman...
First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
PAS - Piina Alkaa Siitä
Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Kontrollia!
Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:
Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.
Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?
Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.
Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.
Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.
Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.
Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.
Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.
Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.
Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?
Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.
Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.
Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.
Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.
Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.
Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)