PAS - Piina Alkaa Siitä

Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.

Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D

Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.

Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.

Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.

Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.

Loppusuoralla vai loppu suoralla?

Ensimmäinen IVF-hoitokertamme alkaa olla loppusuoralla. Takanamme on nyt noin viikko Rouvan pistelyä ja hormonien vaikutuksia, edessä se kaikkein jännittävin osuus. Toisaalta taidamme peloistamme huolimatta molemmat odottaa Rouvan kanssa tuota hetkeä. Vaikka viikko onkin sujunut suorastaan yllättävän iisisti, on Rouvan kasvoilta ja puheista kyllä voinut aistia paljon siitä tuskasta, mitä hän joutuu jälleen kerran tälläkin etapilla lapsettomuutemme takia kokemaan. Ja miten hyvin hän onkaan jälleen kerran tämän kaiken kestänyt. Jotenkin odotin kaikkien lukemieni ja kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen Rouvasta kuoriutuvan pistosten myötä hormonihirviö, jonka tiellä ei kannata olla ja jolle ei parane sanoa poikkipuolista sanaa jos henkikulta on itselle vähääkään kallis. Pientä takakireyttä lukuunottamatta viikko on sujunut kuitenkin varsin sopuisissa merkeissä. Ehkä olen
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)


Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.

Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D

Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...

Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.

Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?