PAS - Piina Alkaa Siitä

Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.

Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D

Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.

Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.

Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.

Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.