"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.
Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.
Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.
1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?
1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.
Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toiveikkuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toiveikkuus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 27. tammikuuta 2019
maanantai 3. lokakuuta 2016
Ultrahyviä uutisia
Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
P niin kuin...
[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Mitä olisimmekaan ilman...
First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
tiistai 22. joulukuuta 2015
Hämmentäviä ajatuksia Pasista
Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
PAS - Piina Alkaa Siitä
Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon
Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Kurssi kohti toivoa
Kolmannessa blogikirjoituksessani Mutta suurin niistä on kateus kirjoitin lapsettomuuden aiheuttamista voimakkaista negatiivisista tuntemuksista. Jotta usein rankaksi käyvää lapsettomuutta jaksaisi, kaipaa se noiden perin synkkien tunteiden vastapainoksi paljon positiivista energiaa. Uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä tavalla tai toisella parhain päin. Jatkuvaa toivoa paremmasta - toivoa siitä että tässä kuussa tärppäisi. Ja sanomattakin selvää, lapsettomuus vaatii paljon, paljon rakkautta. Väheksymättä kahta muuta voimaa, nosta tämän kirjoituksen keskiöön toivon. Valinnalleni on kolme syytä.
Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.
Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.
Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.
Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.
Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.
Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.
Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.
Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.
Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.
- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].
Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.
- Ihminen tarvitsee ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --
Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.
- Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.
Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.
Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.
- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --
- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.
Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.
- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)