Lomalle lomps

"Tätä kirjoittaessani elämme sitten jo hyvin lähelle niitä aikoja, että olisi aika tehdä omatoiminen raskaustesti. Jätettäköön tämä jännitys nyt sitten kuitenkin ensi viikkoon..." No eipä taida tarvita enää paljoakaan jännitellä. Rouva oli tehnyt testin hieman etuajassa jo tänään aamulla ja negatiivistahan se oli näyttänyt – Rouvan sanojen mukaan aikalailla hänen viikon aikaisten tuntemustensa mukaisesti.

Sain tiedon testin tuloksesta aika tarkalleen kellonympärys sitten, enkä oikein vieläkään tiedä mitä tästä nyt oikein pitäisi ajatella tai mitä tuntemuksia tieto minussa herättää. Olenko liian turta, jos sanon, ettei mitään? Olenko silloin luopunut aikaisemmin perään kuuluttamastani toivon ylläpitämisen periaatteesta? Vai olenko vain realisti, joka osaa vihdoin kaikkien eteemme tulleiden vastoinkäymisten jälkeen vihdoin oikeasti varautua myös huonoihin uutisiin? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Niin kuin yllä mainitsinkin, testi oli toki hieman ennenaikainen. Virallinen verikoe on määrä ottaa vasta ylihuomenna torstaina. Pidän tulosta silti tässä vaiheessa 95 % todennäköisyydellä selviönä. Tähän antaa tietysti oman vaikutuksensa kaikki Rouvan kertoma, mikä eittämättä värittyy myös hänen omilla fiiliksillään. Jonkinlaisena ihmeenä tilanteen kääntymistä positiiviseksi testiksi ja alkavaksi raskaudeksi kyllä kuitenkin pitäisin.

Rouva kysyi minulta tänään, tulisiko hänen minun mielestäni jatkaa lugejen käyttöä. Vaikea kysymys, etenkin kaiken edellä kirjoittamani jälkeen. Ymmärrän hyvin, miksi hän haluaisi lugeista jo luopua – varmasti useammastakin syystä. Samaan aikaan kysyn silti itseltäni ja varmaan vähän sivulauseessa tai vähintäänkn ajatuksissani (ja nyt tässä tekstissä) Rouvaltakin: uskallammeko? Entä jos sitten kuitenkin..?

Vaihdoimme Rouvan kanssa aamulla muutaman viestin hänen ilmoitettuaan testin tuloksesta. Hullua sinänsä, mutta yksi välittömästi päähäni pälkähtäneistä ajatuksistani oli: "saapahan viettää kunnon kesäloman, josta voi aidosti nauttia ja jonka aikana voi rentoutua." Pidän tätä vähintäänkin mielenkiintoisena, jos kohta inhimillisenä ja varsin luonnollisena reaktiona. Nyt voimme huoletta suunnitella ja järjestää kesälomamme ajaksi menoa ja toimintaa mielemme mukaan ilman lapsettomuuteen liittyviä huolia ja murheita.

Niin, loma. Vaikuttaisi siltä, että saamme jälleen pitää pitkän loman tästä kaikesta. Katellaan niitä lapsihommia sitten syssymmällä... The story of my life. Literally.

Ultrahyviä uutisia

Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...

Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.

Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...

Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.

Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...

Kipuilua onnen hetkellä

[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.

Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.

Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)

Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet  – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.

Meno kesken keskenmenomenon

Tärkeimmät ensin: lämmin kiitos kaikille osaa ottaneille ja tsempit lähettäneille. Vaikka Pippurin sanoin "tuossa tilanteessa ei lohduta mikään", antavat empaattiset sanat ja vertaisten lohdutukset silti omanlaistaan lämmön tunnetta sydämeen: me emme ole ainoita, joille on käynyt näin ja muutkin ovat tästä selvinneet. Mutta kyllähän tässä sitä selviämistä riittääkin.

Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.

Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.

Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.

Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!

Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.

Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.

Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

Kontrollia!

Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:

Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.

Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?

Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.

Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.

Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.

Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.

Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.

Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.