Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tsemppaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tsemppaus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 3. lokakuuta 2016
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
"Kun päästä kuuluu prii, voi lähteä"
Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.
Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.
Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!
Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?
Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.
Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.
Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.
Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.
Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!
Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?
Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.
Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.
Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Lapsettomuudesta selviytyminen 101
Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
tiistai 6. tammikuuta 2015
Kuinka vapauttavaa se olikaan
Nyt se on tehty: saimme vihdoin kerrottua lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Ja kuinka vapauttavaa se olikaan.
Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.
Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.
Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.
Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.
Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?
Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.
Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.
Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.
Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.
Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.
Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?
Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)