Olen virallisesti esteetön

"Lausuntona totean, että käymämme neuvontakeskusteluiden perusteella en näe estettä sille, että aviopari Rouva ja Herra Nönnönnöölle tehdään hedelmöityshoitoja luovutetuilla sukusoluilla." Joten kyllä, sukusoluneuvonnankin voi siis näemmä reputtaa. Mahtavaa! On se hienoa kuulla, että meistäkin voisi ehkä sittenkin olla vielä vanhemmiksi, pian seitsemän vuoden yrittämisen ja itsetutkiskelun jälkeen. Kaikenmaailman pirinistithän saavat tämän oikeuden ihan vain sohimalla kusivärkkejään yhteen oikeaan aikaan. Mutta meistäpä onkin nyt 300 euron edestä ihan mustaa valkoisella! Voi taivas sentään...

Jälkimmäisestä psykologikäynnistä jäi päällimmäisenä mieleeni kolme asiaa:

1. Psykologi varmisti vielä kertaalleen, onko meille tuttu luovuttaja vaihtoehto. No ei ole edelleenkään, kun sopivaa luovuttajaa ei ole lähipiiriin sitten edellisen käynnin (viikkoa aikaisemmin) ilmaantunut. Surprise.
2. Äänessä oli suurimmaksi osaksi psykologi itse. Jotenkin sitä voisi kuvitella, että häntä olisi kiinnostanut enemmän kuunnella meidän mietteitä ja ajatuksia. Mutta tokihan tässä oli kyse neuvonnasta, ei terapiasta, joten ehkä sen oli tarkoituskin mennä näin.
3. Saamani äkillinen pahoinvointikohtaus, jonka syyksi epäilen työstressiä. Ja nytpä onkin sitten taas työnantajan vaihtaminen mielessä ja mahdollisesti myös edessä...

Kolmen tunnin kokonaisuuden olisi voinut puolestani helposti tiivistää 20–30 minuutin keskusteluun, joka olisi täydentynyt kattavaksi infopaketiksi Simpukoista helminauhaa -oppaalla. Ja tämä sai minut miettimään: miten voisin ikinä selvitä vuosia kestävästä adoptiokyyläyksestä, jos jo pari käyntikertaa oman, yhteisen ja perheen historian valottamiseksi tuntuu, jos nyt ei piinalta ja tuskalta, niin ainakin naurettavalta ja silkalta kiusaamiselta? Onko neuvonta silloin onnistunut, jos se onnistuu herättämään neuvottavassa pelkoa ja muita negatiivisia tunteita? Vai onko sen tarkoituskin herättää näitä ajatuksia? No, jäipä ainakin jotain mieleen... :-)

Olimme keskustelleet Rouvan ja yksityisen klinikan lääkärinkin kanssa aikaisemmin ERA-testin (ks. esim. https://www.fertility-ivf.eu/en/methods/era-test/ tai https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2017/12/13/era-tutkimus-auttaa-selvittamaan-kohdun-vastaanottokykya/) tekemisestä. Kuten järki ja lääkärikin sanoi, testistä ei olisi meille todennäköisesti iloa, koska takana on kaksi alulle saatua raskautta ja oikea alkionsiirtohetki tuskin heittäisi juurikaan ns. normaalista siirtoajankohdasta. Valmistautuessamme vihonviimeiseen PAS:iimme geneettisillä alkioillamme Rouvan limakalvo oli tarkistusultrassa paksumpi kuin mitä se oli itse siirtopäivänä. Vaikka saimme myöhemmin tietää tämä olevan normaalia (johtunee lääkityksestä), jotenkin säikähdimme asiaa – meille esitetyistä faktoista huolimatta – ja aloimme miettiä mielenrauhan puutetta, jos emme testiä nyt tekisi. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti olimme päässeet julkisen puolen hoitojen osalta halvalla. Nyt, yksityiselle siirryttyämme, hoitoihin alkaisi mennä rahaa ihan eri mittakaavassa. Eikä se tietenkään ole niinkään rahasta kiinni, vaan lopputuloksesta. Olimmehan jo pitkään tuskailleet sen kanssa, että olimme olleet vain hoitopolun vietävänä, hiljaisia kyydissäolijoita, kykenemättömiä tekemään itse mitään asioiden eteen. Ja miten paljon epäilyjä se jättäisikään, jos jättäisimme testin nyt tekemättä...

Ja niin alkoi operaatio ERA-testin metsästys. Klinikan mukaan joutuisimme tilaamaan testin itse (klinikalle). Okei, kuulostaa ajatuksena oudolta, mutta onnistuuhan tuo. Paitsi ettei onnistu. Testejä myyvän Espanjalaisen Igenomixin sivuilta ei löydy Order now -lomaketta, vaan asiakkaat voivat vain pyytää yritykseltä yhteydenottoa. Yksi sellainen por favor, ja sitten odottelemaan...

...ja heti seuraavana päivänä soittoa perään: What on earth are we supposed to do? Äärimmäisen kärsivällinen asiakasneuvoja selittää omaani paremmalla englannilla, että testit tilaa klinikka, ei asiakas. Selitän saaneeni juuri päinvastaisen ohjeen klinikalta, jolloin toimintastrategiaan tehdään muutos: Igenomix ottaisi yhteyttä klinikkaamme. Pari päivää myöhemmin saan sähköpostiin ohjeet ja linkin testin tilaamiseksi. Espanjalaisittain ohjeet ovat sen verran epäselvät, että joudun soittamaan yrityksen asiakaspalveluun vielä uudemman kerran: What on earth are we supposed to do? Nyt asiat valkenee jo sen verran pitkälle, että saan tehtyä tilauksen, minkä perään hurautan maukkaat 980 euroa kohti aurinkoista Valenciaa. Mielenrauha maksaa. Sain sitä myöhemmin kuullessani klinikalla käydessämme testin löytäneen perille. Maksoi muuten tämäkin mielenrauha, koska olimme tarkistusultrakäynnillä, josta odottelen edelleen laskua.

Viimeisellä julkisen puolen ultrakäynnillä meiltä kysyttiin, haluaisimmeko käydä lääkärin kanssa lopuksi vielä viimeisen keskustelukäynnin, jossa vedettäisiin yhteen meidän hoitopolkumme tähän asti. Rouvalla ei ollut tai ole vieläkään tähän mielenkiintoa, mutta itse haluaisin käydä rykäisemässä hitusen palautetta saamastamme hoidosta. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sairaalaan yhteyttä ja tiedän kynnyksen olevan päivä päivältä korkeampi. Kuitenkin tiedän, että vain suorittamalla tuon rastin saan itselleni taas yhden olennaisen palasen mielenrauhaa. Klinikkamaksun hinnalla.

Asiasta ja asian vierestä

"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.

Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.

Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.

1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?

1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.

Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?

To vatuloida or not to vatuloida?

Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.

Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...

Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.

Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?

Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.

Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme

Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?

Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.

Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.

Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.

Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.

"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.

Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.

Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.

Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.

"Kun päästä kuuluu prii, voi lähteä"

Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.

Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.

Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!

Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?

Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.

Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.

Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.

Koke-must

Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.

Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.

En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.

Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.

Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).

Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Huomenna päivä uus tai toinen eilinen

Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.


Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.


Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.

Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...

Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.

Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

(Tulisipa tästä) elämän kevät!

Keväinen tervehdys! Saatoin aloittaa uuden blogahduksen noinkin pirteillä sanoilla kahdesta syystä: etenevät kevät auringonpaisteineen antaa energiaa ja ensimmäinen työpsykologilla käynti on nyt onnellisesti takana. Ehkäpä tuo kevään eteneminen on sen verran tuttua huttua, että voinen hypätä sen yli suoraan jälkimmäiseen aiheeseen...

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.

Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.

Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.

Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.

Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...

Ammattiapua molempiin päihin

Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.

Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.

Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."

Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.

Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.

Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.

Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.

Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...