Koke-must

Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.

Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.

En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.

Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.

Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).

Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.

Mutta suurin niistä on kateus

Jo kahden ensimmäisen blogikirjoitukseni perusteella huolettomampikin lukija on saattanut pistää merkille erään useampaan otteeseen toistuneen asian: tunteet. Kolmisenkymmentä vuotta elämää – ja kuolemaa – nähneenä voin helposti todeta lapsettomuuden olleen yksi elämämme eniten ja suurimpia tunteita herättänyt asia.

[Noiden kahden virkkeen kirjoittamisen jälkeen joudun pitämään pitkän paussin, koska en tiedä kuinka jatkaa. Kuinka pukea sanoiksi jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti osaa tai voi pukea sanoiksi? Kuinka lapsettomuuden aiheuttamia tunnevyöryjä voi kuvailla? Onko kirjoittaminen turhaa, voivatko lukijat ymmärtää asiaa? Etenkään he, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta? Mistä aloittaa?]

Kaikki tietävät, mitä pelko on. Miltä tuntuu, kun et tiedä mitä edessäsi odottaa ja kuinka tulevasta voi selvitä. Kaikki tietävät, miltä tuntuu avuttomuus. Olla itse tai nähdä joku itselle läheinen hädässä tilanteessa, jolle ei itse voi mitään. Kaikki tietävät, kuinka mustiksi ajatukset voivatkaan värjääntyä, kun katkeruus ottaa niistä ylivallan. Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: kateus. Kateus, joka peittoaa kaiken alleen. Kateus, joka sumentaa viimeisenkin järjen rippeen ja nostaa muita kolmea edellä mainittua tunnetta pintaan. Kateus, joka vääntää mielen mielettömään tilaan. Kateus, joka muuttaa kaikki ajatukset niin synkiksi, ettei niistä irtirimpuiltuaan halua enää koskaan palauttaa niitä mieleensä saati puhua niistä. Näiden tunteiden edessä iso mieskin tuntee itsensä... niinpä niin: avuttomaksi. Iso mies pelkää, usein jopa tärisee ja itkee. Iso mies muuttuu katkeraksi. Isosta miehestä tulee niin kateellinen kaikille, niille, joiden ei tarvitse kokea tätä kaikkea, että...

Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet ovat säikäyttäneet minut kolmesta syystä: Kuten edellä kirjoitetusta saattoikin jo päätellä, ovat kaksi ensimmäistä syytä tunteiden voimakkuus sekä tunteiden synkkyys. Vaikka kuvailisinkin itseäni perusluoteeltani realistiksi, olen mielestäni samalla myös varsin positiivinen ihminen. Pyrin löytämään eteeni tulevista asioista, siis myös niistä negatiivisista, aina jotakin positiivista, ja kasvattavaa. Lapsettomuuteen liittyvät aiheet tekevät tässä kuitenkin poikkeuksen: tieto ystävän raskaudesta tai tuoreesta vauvan syntymästä, työpaikalla lapsiin tai lapsentekoon kääntynyt puheenaihe tai ihan vain kaupassa maha pystyssä työskentelevä nainen saavat ajatukseni heittämään häränpyllyä kehottaen minua juoksemaan pois uhkaavasta tilanteesta. Kyse lienee myös pelosta, pelosta ”milloinkas teille tulee vauva?”-kysymystä kohtaan. 

Ja niitä kysymyksiähän meille on jo sadellut – ja varmaan ihan syystäkin. Olemme hieman alle kolmikymppisiä, molemmat vakituisessa työsuhteessa, menimme kesällä 2012 naimisiin, ostimme alkuvuodesta 2012 yli sadan neliön rivitaloneliön... Muistini mukaan ensimmäinen vakavasti otettava Milloinkas-kysymys minulle esitettiin häissämme. Vaikka tilanne sinänsä oli mielestäni huonoin mahdollinen tuollaisen asiaan esiin nostamiseksi, se ei vielä tuolloin aiheuttanut sen kummempia ongelmia, aloitimmehan raskausyritykset vasta häiden jälkeen. Häidemme jälkeen Milloinkas-kysymys on kuitenkin toistunut yhä useammin, mikä osaltaan kertoo siitä fakkiintuneesta perisuomalaisesta ”naimisiin, omakotitalo, farmari-Volvo ja 2,7 lasta”-odotuksesta, joita ikäisellemme parille asetetaan. Vaikka minkään edellä mainituista asioista vaatiminen tai edes odottaminen ei ole mielestäni hyväksyttävää, ovat lapsiin kohdistuvat paineet näistä kuitenkin ylivoimaisesti suurin vääryys. Listan muiden asioiden saavuttamiseen ihminen voi itse vaikuttaa, mutta vanhan kansan viisauden mukaan lapsia ei tehdä, lapsia saadaan.

En pelkää itse Milloinkas-kysymystä – pelkään omaa reaktiotani siihen. Toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni koossa, mutta kuinka kauan vielä pystyn siihen... sitä en osaa arvioida. En myöskään sitä, mitä minulle tapahtuu sillä hetkellä, kun tuo viheliäinen kysymys esitetään minulle tilanteessa, jossa olen jo valmiiksi heikko ja väsynyt. Menenkö lukkoon? Murrunko? Alanko haukkoa henkeäni ahdistuksen kourissa? Alanko itkeä hysteerisesti? Alanko huutaa? Voiko minusta tulla aggressiivinen?

Pelko. Avuttomuus. Katkeruus. Kateus. Mutta suurin niistä on kateus.