Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.
Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet
olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin
haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse
tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä
olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka
sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.
En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.
Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.
Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).
Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti