torstai 20. lokakuuta 2016

Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme

Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?

Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.

Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.

Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.

Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.

"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.

Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.

Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.

Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi

Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.

Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...

Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:


Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.
Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti  myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.
Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.
Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.
Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Ultrahyviä uutisia

Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...

Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.

Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...

Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.

Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...

Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen

[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.

Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.

Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.

Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.

Kipuilua onnen hetkellä

[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.

Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.

Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)

Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet  – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.

P niin kuin...

[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]

Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.

Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.

Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.

Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?

Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.

Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.