Kipuilua onnen hetkellä

[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.

Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.

Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)

Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet  – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.

Piikki lihassansa

Hoidot aloitettu: check! Siis Hoidot isolla H:lla. Tai oikeammin isoilla kirjaimilla: IVF. Ja saihan noita odottaakin! Puhumattakaan kuluneista kolmesta vuodesta, myös Rouvan kierto piti meitä molempia tiukasti otteessaan venyessään jälleen ylipitkäksi. Ja jälleen kerran toistui sama kaava: kierron venyminen ei vaivannut minua suoranaisesti, mutta kun Rouva tuskaili asian kanssa päivittäin, oli sitä tuskaisaa seurata avuttomana vieresä. Äkkiseltään luulisi, että helppohan se on itse vain odotella, kun kyse ei ole omassa kropassa tapahtuvista asioista. En silti tuulettaisi sivusta seuraajan roolin olevan mitenkään olennaisesti helpompi...

Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3

Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.

Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.

Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!

Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...