Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
tiistai 22. joulukuuta 2015
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
PAS - Piina Alkaa Siitä
Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.
Tunnisteet:
follikkeli,
hyperstimulaatio,
IVF,
joulu,
jännitys,
koeputkihedelmöitys,
kuukautiskierto,
munasolu,
odotus,
pakastealkiosiirto,
PAS,
pelko,
piinaviikot,
ristiriitaisuus,
toiveikkuus,
toivo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)