[Teksti on kirjoitettu su 29.9.2019]
Loppu häämöttää jo. Seitsemän vuoden äärimmäisen raskas matka alkaa olla tehty. Viimeinen lyhyt etappi enää, sitten... Päätepysäkki. Matkan pää. Haaveista ja toivosta luopuminen. Suru.
Olemme itkeneet ja surreet tänään (su 29.9.) Rouvan kanssa paljon. Rouva teki aamulla meidän toiseksi viimeisen raskaustestin. Kuinka ironista, että se näytti tuloksessaan lääkkeistä johtuvaa haamuviivaa. Onneksi sitä osattiin odottaa ja tiesimme sen olevan lupauksia antamaton turhake. Negatiivinen se oli. Meidän viimeinen negatiivinen.
Rouvan tehtyä testin haimme aamulla toisistamme turvaa ja lohtua tähän kylmään, julmaan ja niin epäreiluun maailmaan. Meille ei tule biologista lasta. Jo pelkästään tuon näytölle kirjoittaminen saa minussa aikaan surun tulvahduksen. Meille ei tule biologista lasta. Ikinä. Meidän sukumme eivät jatku meidän kummankaan sukusolujen kautta. Kaikesta siitä yrityksestä, toivosta ja rakkaudesta huolimatta: meille ei tule biologista lasta.
Alkusyksystä PAS-siirron valmistelua aloittaessamme aavistelimme, että saamme maksimissaan kaksi, todennäköisesti yhden siirron. Keskustelimme kesän jälkeen, erityisesti nyt syyskuussa ajatuksistamme tulevaisuuden suhteen. Omat ajatukseni ja fiilikseni ovat tehneet jatkon suhteen jo pidemmän aikaa suurta, hidastempoista, mutta fiiliksiä isosti liikuttelevaa aaltoliikettä. Onko minulla voimia ja ennen kaikkea halua lähteä adoptioon vaiko ei? Sitten kuitenkin tällä spekulointi on ollut osin turhaa, koska ajatukset jatkosta saa kuitenkin selviksi vasta edellisen vaiheen päätyttyä. Jos kohta ajatusleikki toimii aina jonkinlaisena henkisenä valmistautumisena ja ajatukseen totutteluna.
Ja niinhän siinä kävi, että kolmesta pakkasessa olleesta alkiosta siirrettäväksi selviytyi yksi "ensiluokkainen valioyksilö". Jokseenkin näillä sanoilla hoitaja tahikka lääkäri oli siirrettyä kuvaillut. En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun Rouva on kertonut netistä lukemiaan tarinoita siitä, miten onnenpotkaisu on saatu joillain aikaiseksi myös niillä rupualkioilla. Meillä ei sitten edes se alkioiden laadukkuus riittänyt. Ei vaikka kuinka olisimme sitä toivoneet ja vauvan halunneet. Meillä ei mikään riittänyt.
"Yksi erityisen hieno alkio siirretty. Kahta muuta seurataan vielä huomiseen että voiko niitä pakastaa", rakkaani viestitti." Viestin luettuani ymmärsin, että tämä olisi meidän viimeinen mahdollisuus. Viimeinen yritys, viimeinen piina. Ja sitähän riitti. Rouva on käytellyt laastareita ja syönyt ja pistellyt lääkettä ja hormonia. Kuulostellut ja tuskaillut. Jossain vaiheessa näytti taas jo melkein hyvältä. Tai no, miten hyvältä se potentiaalinen kiinnittymisvuoto nyt näyttää. Tai orastava pahoinvointi tuntuu. Lapsettomuuden paskiainen halusi tehdä vielä viimeisen kiusauksensa nostattamalla toivon lupailevilla merkeillään. Mutta olisihan se ollut liian eeppistä onnistua viimeisellä yrityksellä. Ei meille käy niin. Miksi meille ei käy niin? Miksi meille ei suoda yhtä ainoaa asiaa, mitä haluamme, toivomme ja odotamme? Miksi? Miksi meiltä viedään pois jo nousuun lähtenyt toivo ja annetaan tilalle vain sen epä-malli ja katkeruus?
Rouvan itkiessä aamulla sylissäni en tuntenut aluksi mitään, en yhtään mitään. Voi, kuinka nyt jopa kaipaan tuota levollista olotilaa. Viimeinen epäonnistuminen ei tuntunut miltään ja olin valmis jatkamaan elämää. Vasta Rouvan itkuiset sanat siitä, kuinka nyt emme koskaan näkisi pientä versiota minusta, avasivat tajuntaani sen tosiasian, etten tule koskaan näkemään minusta tehtyä uutta, pientä ihmistä. Nyt tunnen ne. Ne ovat ne samat katkerat tunteet, jotka olen tuntenut jo niin monta kertaa ja niin voimakkaina, etten enää edes muista mitä elämä on ilman tätä mieltä sumentavaa pimeyttä, josta ulos löytäminen tuntuu toisinaan mahdottomalta, täysin tekemättömältä paikalta.
Katkeruus. Suru. Luopumisen tuska. Kateus. Epätoivo. Ja sitten taas katkeruus. Kaikkea tätä olen nyt täynnä ja jotenkin pitäisi vain jaksaa ja jatkaa eteenpäin.
Keskiviikkona teemme viimeisen testin. Viimeiset hoidon viimeinen tulos. Siinä on jotakin todella pelottavan lopullista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkio. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. lokakuuta 2019
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Huipulle ja alas - rappusia riittää
Kiitos edellisen tekstin kommentoijat hoputuksesta! Kirjoittelemattomuus on vaivannut itseänikin taas vaihteeksi jo pidemmän aikaa.
Ehkäpä aloitan sieltä, minne edellisessä kirjoituksessani jäin: Saimme lopulta tulokset tekemästämme Endometrio-testistä, joka sisälsi siis ERA-testin lisäksi myös espanjalaisen Igenomix-tutkimuslaitoksen EMMA- ja ALICE-testit (mikrobiologinen ja bakteeritutkimus). Aloitetaan jälkimmäisistä: kaikki OK ja normaalia. Ei hoidettavaa, ei muutostarpeita hoitoihin. Sen sijaan ERA-testin kanssa saimme oikeastaan toivotustikin erilaisen tuloksen: siirto tulisi tehdä yksi vuorokausi ns. normaalia siirtoajankohtaa myöhemmin! Kyllä oli leveä hymy lukea tekstiä tulospaperista. Tämä oli jo vuosia odotettu ja silti edelleen ensimmäinen asia, jossa voimme tehdä jotain toisin, uudella ja erilaisella tavalla siten, että sillä voi olla virallisen tutkimustuloksen mukaan vaikutusta Rouvan raskautumiseen. Tuloksen luettuani en voinut olla ajattelematta: voisiko tämä olla nyt se ratkaiseva askel, jonka otettuamme palikat alkavat loksahdella paikoilleen?
Kevät eteni ja saimme lisää mahtavia uutisia: meille oli löytynyt luovuttaja. Ja millä tiedoilla! Niiden muutaman tekijän perusteella (pituus, hiusten väri, silmien väri) hän vaikuttaa juuri oikealta luovuttajalta meille – Rouvan vastaaviin tietoihin peilaten. Siitä pääsimmekin sitten ihmettelemään, miten ihmeessä saisimme luovuttajan ja Rouvan kierrot sellaiseen synkrooniin, että pääsisimme tekemään heti luovuttamisen päälle tuoresiirron. On se vaan kerrassaan hämmentävää, mitä kaikkea ah-niin-tuhdeilla hormoneilla voidaankaan tänä päivänä tehdä: ennen luovuttajan punktiota minä kävin hoitamassa omat osuuteni eli antamassa näytteen aina yhtä hehkeässä, erotiikkaa tihkuvassa näytteenantohuoneessa, minkä päälle meille tuntemattomalle luovuttajalle tehtiin punktio. Emme itseasiassa tiedä vieläkään, kuinka paljon luovuttajalle oli saatu kypsyteltyä munarakkuloita ja montako munasolua häneltä lopulta saatiin kerättyä punktiossa. Pimennossa on myös tieto siitä, kuinka moni munasolu hedelmöittyi (normaalisti). Saimme lääkäriltä tietoomme vain sen, että lopputuloksena meille jäi yhteensä kuusi alkiota, joista teimme suunnitellun tuoresiirron yhdellä alkiolla ja loput viisi menivät pakastukseen. Ja jos olimme jännittäneet luovutuksen tulosta, niin tästähän se piinailu sitten vasta alkoikin...
...piinailua...
...lisää piinailua...
...vielä vähän piinailua...
Noin puolitoista viikkoa siirrosta Rouvalle riitti ja hän teki ensimmäisen testin. Ja olihan siinä taas käsittelemistä, kun testi näytti plussaa. Pari päivää asiaa kypsyteltyämme teimme vielä uusintatestin – ja uskottava se oli. Kyllä siellä oli täysin yksiselitteinen, kaksiviivainen plussa kertomassa positiivisesta tuloksesta. Hymyilytti. Joko nyt..?
Ajatukset surisivat päässäni: Olipa onni, että teimme ERA-testin ennen lahjasoluhoitoja. Voi, kunpa olisimme tehneet testin ennen yhtäkään IVF-hoitokierrosta. Parin päivän päässä siinsi yli viikon matka Roomaan – kuinka osaisimme valita Rouvalle oikeat, turvalliset syömiset ulkomailla? Olenko varmasti valmis lahjasoluhoidon kautta tulevaan vauvaan? Oli suorastaan onni, että todella lähdimme yhdeksän päivän matkalle Roomaan. Lomalla – varsinkaan ulkomailla – ei ehdi ajatella ylimääräisiä.
Lisää palikoita paikoilleen: Jo ennen raskaustestien tekemistä Rouvalla oli ollut enteilevää vihlonnan tunnetta kohdussa. Tätä seurasi öllöttävä olo jo huomattavan aikaisessa vaiheessa. Ehkäpä oikeastikin nyt..?
Sitten alkoivat Rouvan vatsakivut ja päänsärky. Myös öllöttävä olo ja muut lupaavat enteet hiipuivat pois. Palikoista kasattuun torniimme alkoi ilmestyä säröjä, pahaenteisiä rakoja, joista näki läpi. Ensimmäinen tiputtelu. Ehkäpä alkuraskauden vuotoa? Höpö höpö. Ihan oikeaa kuukautisvuotoa se oli. Eikä se siihen tiputteluun jäänyt. Sinne se jäi, taas innostuksen aikaan saanut alustava raskaus ja meihin noussut toivo. Rooman legendaariseen Cloaca Maximaan.
Olimme listanneet Rooman-matkamme pitkään ToDo-listaamme kaksi kirkkoa, joissa oli uskomusten mukaan lapsen saamiseen liittyviä uskonnollisia artefakteja. Kummassakaan emme päässeet lopulta käymään. Kuin piruuttani, todella ei-uskonnollisena ateistina, kävin hiplaamassa Pietarinkirkon Pyhän Pietarin varpaita eräs tietty toive mielessäni. Tämän päälle sovin seuraavasta seurantaultrasta samaisen kirkon edessä, Vatikaanivaltiossa, kirkon kellojen kumistessa taustalla. On tämä touhua.
Huojuva tornimme on jälleen kaatunut. On aika kasata palikat takaisin pinoon ja aloittaa rakentaminen alusta. Jälleen kerran.
Ehkäpä aloitan sieltä, minne edellisessä kirjoituksessani jäin: Saimme lopulta tulokset tekemästämme Endometrio-testistä, joka sisälsi siis ERA-testin lisäksi myös espanjalaisen Igenomix-tutkimuslaitoksen EMMA- ja ALICE-testit (mikrobiologinen ja bakteeritutkimus). Aloitetaan jälkimmäisistä: kaikki OK ja normaalia. Ei hoidettavaa, ei muutostarpeita hoitoihin. Sen sijaan ERA-testin kanssa saimme oikeastaan toivotustikin erilaisen tuloksen: siirto tulisi tehdä yksi vuorokausi ns. normaalia siirtoajankohtaa myöhemmin! Kyllä oli leveä hymy lukea tekstiä tulospaperista. Tämä oli jo vuosia odotettu ja silti edelleen ensimmäinen asia, jossa voimme tehdä jotain toisin, uudella ja erilaisella tavalla siten, että sillä voi olla virallisen tutkimustuloksen mukaan vaikutusta Rouvan raskautumiseen. Tuloksen luettuani en voinut olla ajattelematta: voisiko tämä olla nyt se ratkaiseva askel, jonka otettuamme palikat alkavat loksahdella paikoilleen?
Kevät eteni ja saimme lisää mahtavia uutisia: meille oli löytynyt luovuttaja. Ja millä tiedoilla! Niiden muutaman tekijän perusteella (pituus, hiusten väri, silmien väri) hän vaikuttaa juuri oikealta luovuttajalta meille – Rouvan vastaaviin tietoihin peilaten. Siitä pääsimmekin sitten ihmettelemään, miten ihmeessä saisimme luovuttajan ja Rouvan kierrot sellaiseen synkrooniin, että pääsisimme tekemään heti luovuttamisen päälle tuoresiirron. On se vaan kerrassaan hämmentävää, mitä kaikkea ah-niin-tuhdeilla hormoneilla voidaankaan tänä päivänä tehdä: ennen luovuttajan punktiota minä kävin hoitamassa omat osuuteni eli antamassa näytteen aina yhtä hehkeässä, erotiikkaa tihkuvassa näytteenantohuoneessa, minkä päälle meille tuntemattomalle luovuttajalle tehtiin punktio. Emme itseasiassa tiedä vieläkään, kuinka paljon luovuttajalle oli saatu kypsyteltyä munarakkuloita ja montako munasolua häneltä lopulta saatiin kerättyä punktiossa. Pimennossa on myös tieto siitä, kuinka moni munasolu hedelmöittyi (normaalisti). Saimme lääkäriltä tietoomme vain sen, että lopputuloksena meille jäi yhteensä kuusi alkiota, joista teimme suunnitellun tuoresiirron yhdellä alkiolla ja loput viisi menivät pakastukseen. Ja jos olimme jännittäneet luovutuksen tulosta, niin tästähän se piinailu sitten vasta alkoikin...
...piinailua...
...lisää piinailua...
...vielä vähän piinailua...
Noin puolitoista viikkoa siirrosta Rouvalle riitti ja hän teki ensimmäisen testin. Ja olihan siinä taas käsittelemistä, kun testi näytti plussaa. Pari päivää asiaa kypsyteltyämme teimme vielä uusintatestin – ja uskottava se oli. Kyllä siellä oli täysin yksiselitteinen, kaksiviivainen plussa kertomassa positiivisesta tuloksesta. Hymyilytti. Joko nyt..?
Ajatukset surisivat päässäni: Olipa onni, että teimme ERA-testin ennen lahjasoluhoitoja. Voi, kunpa olisimme tehneet testin ennen yhtäkään IVF-hoitokierrosta. Parin päivän päässä siinsi yli viikon matka Roomaan – kuinka osaisimme valita Rouvalle oikeat, turvalliset syömiset ulkomailla? Olenko varmasti valmis lahjasoluhoidon kautta tulevaan vauvaan? Oli suorastaan onni, että todella lähdimme yhdeksän päivän matkalle Roomaan. Lomalla – varsinkaan ulkomailla – ei ehdi ajatella ylimääräisiä.
Lisää palikoita paikoilleen: Jo ennen raskaustestien tekemistä Rouvalla oli ollut enteilevää vihlonnan tunnetta kohdussa. Tätä seurasi öllöttävä olo jo huomattavan aikaisessa vaiheessa. Ehkäpä oikeastikin nyt..?
Sitten alkoivat Rouvan vatsakivut ja päänsärky. Myös öllöttävä olo ja muut lupaavat enteet hiipuivat pois. Palikoista kasattuun torniimme alkoi ilmestyä säröjä, pahaenteisiä rakoja, joista näki läpi. Ensimmäinen tiputtelu. Ehkäpä alkuraskauden vuotoa? Höpö höpö. Ihan oikeaa kuukautisvuotoa se oli. Eikä se siihen tiputteluun jäänyt. Sinne se jäi, taas innostuksen aikaan saanut alustava raskaus ja meihin noussut toivo. Rooman legendaariseen Cloaca Maximaan.
Olimme listanneet Rooman-matkamme pitkään ToDo-listaamme kaksi kirkkoa, joissa oli uskomusten mukaan lapsen saamiseen liittyviä uskonnollisia artefakteja. Kummassakaan emme päässeet lopulta käymään. Kuin piruuttani, todella ei-uskonnollisena ateistina, kävin hiplaamassa Pietarinkirkon Pyhän Pietarin varpaita eräs tietty toive mielessäni. Tämän päälle sovin seuraavasta seurantaultrasta samaisen kirkon edessä, Vatikaanivaltiossa, kirkon kellojen kumistessa taustalla. On tämä touhua.
Huojuva tornimme on jälleen kaatunut. On aika kasata palikat takaisin pinoon ja aloittaa rakentaminen alusta. Jälleen kerran.
sunnuntai 7. lokakuuta 2018
Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus
Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.
Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti
Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.
Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.
Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.
"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.
Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.
Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti
Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.
Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.
Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.
"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.
Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.
tiistai 19. syyskuuta 2017
Lucifer huolehtii omistaan
"Vaikuttaisi siltä, että saamme jälleen pitää pitkän loman tästä kaikesta. Katellaan niitä lapsihommia sitten syssymmällä...", kirjoitin kolme kuukautta sitten. Ja ihanpa osasin tilanteemme aprikoida oikeaksi tuolloin: kesäloma oli tänäkin vuonna myös lomaa lapsettomuudesta.
Olihan se jo edellistä blogikirjoitusta kirjoittaessani selvää, että tuosta kesäkuusta tulisi taas yksi pettymyksen kuukausi. Kun ei niin ei. Kesäkuun loppu ja lähes koko heinäkuu kuluivat vauhdikkaasti vielä töiden parissa. Olen aina tykännyt olla itse töissä suuren osan työkavereistani lomaillessa. Heinäkuu on IT-alalla perinteisesti erittäin hiljaista aikaa, mikä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tehdä paitsi rästihommia, myös kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaaleina työkuukausina olisi ikinä aikaa.
Heinäkuussa käytimme – tai ollakseni rehellinen, Rouva käytti – paljon aikaa myös kesälomamatkamme suunnitteluun ja valmisteluun. Vietimme lähes kaksi viikkoa ulkomailla kiertäen kolme maata ja kolme kaupunkia: Budapest–Wien–Praha. Ja näin uskottomana henkilönä voiden todeta, että kylläpä se Lucifer osasi huolehtia omistaan! Paahtava helle tarjosi paikoin liiankin kuumat olosuhteet kaupunkilomailuun ja nähtävyyksien perässä juoksemiseen. Sitten taas toisaalta tuo parin viikon lämpöjakso toi varsin mukavaa vaihtelua Suomen surkeaakin surkeammalle kesärupeamalle. Ja kylläpä tuli taas tehtyä hyvä reissu hyvään paikkaan. On vaikeaa keksiä parempaa terapiaa tälle kaikelle. Eipä tullut Budan linnalla, Vivaldin Neljää vuodenaikaa Pyhän Tapanin tuomiokirkossa kuunnellessa tai Kutna Horan luukirkossa mieleen, että voi hemmetti, kun me ollaan lapsettomia. Ei todellakaan, ei. Note to self ja lessons learned: järjestä itsellesi aina riittävästi tekemistä myös kesälomalle. Näin pidät ajatukset kurissa ja mielen pilvissä.
Syssymmällä. Voi video mikä ilmaisu. No, nyt se syssymmällä sitten on ja kesämmällä on mennyttä aikaa. Kevään perintönä meillä jäi siis pakkaseen yksi alkio, kun saldoksi saaduista kahdesta alkiosta toinen siirrettiin tuoresiirtona laihoin tuloksin. Nyt olemme sitten jo valmistautumassa meidän kolmanteen PASiin. Rouva on alkanut popsia Zumenonia – ja toivottavasti myös pakkastyyppimme on aloittanut vähintäänkin henkisen valmistautumisen tulevaa varten.
Samaan aikaan meidän on alettava valmistautua vähintäänkin henkisesti siihen, että aloitamme myöhemmin syksyllä meidän viimeisen julkisrahoitteisen IVF-hoidon. Ja se on kyllä hurja ajatus se. Samalla tuo ajatus sisältää kuitenkin myös ripauksen toivoa ja lohtua. Joskus tämä päättyy. Joskus elämme vähemmän epävarmaa tulevaisuutta.
Olihan se jo edellistä blogikirjoitusta kirjoittaessani selvää, että tuosta kesäkuusta tulisi taas yksi pettymyksen kuukausi. Kun ei niin ei. Kesäkuun loppu ja lähes koko heinäkuu kuluivat vauhdikkaasti vielä töiden parissa. Olen aina tykännyt olla itse töissä suuren osan työkavereistani lomaillessa. Heinäkuu on IT-alalla perinteisesti erittäin hiljaista aikaa, mikä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tehdä paitsi rästihommia, myös kaikkea muuta sellaista, mihin ei normaaleina työkuukausina olisi ikinä aikaa.
Heinäkuussa käytimme – tai ollakseni rehellinen, Rouva käytti – paljon aikaa myös kesälomamatkamme suunnitteluun ja valmisteluun. Vietimme lähes kaksi viikkoa ulkomailla kiertäen kolme maata ja kolme kaupunkia: Budapest–Wien–Praha. Ja näin uskottomana henkilönä voiden todeta, että kylläpä se Lucifer osasi huolehtia omistaan! Paahtava helle tarjosi paikoin liiankin kuumat olosuhteet kaupunkilomailuun ja nähtävyyksien perässä juoksemiseen. Sitten taas toisaalta tuo parin viikon lämpöjakso toi varsin mukavaa vaihtelua Suomen surkeaakin surkeammalle kesärupeamalle. Ja kylläpä tuli taas tehtyä hyvä reissu hyvään paikkaan. On vaikeaa keksiä parempaa terapiaa tälle kaikelle. Eipä tullut Budan linnalla, Vivaldin Neljää vuodenaikaa Pyhän Tapanin tuomiokirkossa kuunnellessa tai Kutna Horan luukirkossa mieleen, että voi hemmetti, kun me ollaan lapsettomia. Ei todellakaan, ei. Note to self ja lessons learned: järjestä itsellesi aina riittävästi tekemistä myös kesälomalle. Näin pidät ajatukset kurissa ja mielen pilvissä.
Syssymmällä. Voi video mikä ilmaisu. No, nyt se syssymmällä sitten on ja kesämmällä on mennyttä aikaa. Kevään perintönä meillä jäi siis pakkaseen yksi alkio, kun saldoksi saaduista kahdesta alkiosta toinen siirrettiin tuoresiirtona laihoin tuloksin. Nyt olemme sitten jo valmistautumassa meidän kolmanteen PASiin. Rouva on alkanut popsia Zumenonia – ja toivottavasti myös pakkastyyppimme on aloittanut vähintäänkin henkisen valmistautumisen tulevaa varten.
Samaan aikaan meidän on alettava valmistautua vähintäänkin henkisesti siihen, että aloitamme myöhemmin syksyllä meidän viimeisen julkisrahoitteisen IVF-hoidon. Ja se on kyllä hurja ajatus se. Samalla tuo ajatus sisältää kuitenkin myös ripauksen toivoa ja lohtua. Joskus tämä päättyy. Joskus elämme vähemmän epävarmaa tulevaisuutta.
torstai 20. lokakuuta 2016
Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme
Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Ultrahyviä uutisia
Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Mitä olisimmekaan ilman...
First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
tiistai 22. joulukuuta 2015
Hämmentäviä ajatuksia Pasista
Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)