Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme

Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?

Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.

Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.

Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.

Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.

"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.

Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.

Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.

Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.