Tätä kirjoittaessani elämme vuoden 2016 kolmea viimeistä tuntia – ja mikä vuosi 2016 onkaan ollut! Eipä sitä joka vuosi itketä yhtä runsaina sekä ilon ja onnen että surun ja järkytyksen kyyneleitä kuin mitä kuluneena vuotena on tullut vuodatettua. Mutta ehkäpä olisi kuitenkin syytä päivittää ensin hieman tilannekuvaa...
Edellisen kirjoitukseni aikaan Rouva odotti tähystys- eli hysteroskopiatoimenpidettä, jossa kohtu tyhjennettäisiin leikkausolosuhteissa lopustakin raskausmateriasta sekä tutkittaisiin tarkemmin. Toimenpide sujui ongelmitta, jos kohta saimme heti sen jälkeen huolestuttavia uutisia: Rouvalla epäiltiin myoomaa, kohdun lihaskyhmyä, joka on hyvänlaatuinen kohdun kasvain. Myooma selittäisi myös tarkistusultrassa näkyneen "epäilyttävän materian", jonka lääkäri halusi tutkittavan. Emme sinänsä säikähtäneet alustavaa diagnoosia (tai oikeammin epäilyä), koska hyvänlaatuisina kasvaimina myoomat eivät ole sinänsä vaarallisia. Toisaalta "myoomat, jotka kasvavat kohtuontelon sisälle, voivat haitata raskaaksi tuloa ja lisätä keskenmenon riskiä." Ja eiköhän niitä prosentteja ole meidän kohdalla tarkistettu jo ihan riittävän monella tasolla alaspäin... Jäimme siis jännittyneinä odottamaan tuloksia. Samoin kävimme marraskuussa verikokeissa kromosomipoikkeavuuksien tutkimista varten. Tämän tuloksia odotamme edelleen.
Saimme tähystyksessa otetun koepalan tutkimustulokset vasta joulun jälkeisinä välipäivinä. Kaikeksi iloksemme kyse oli sitten kuitenkin vain kohtuun jääneesta raskausmateriasta, joten myooma-epäily osoittautui aiheettomaksi. Tästä kaikesta oli varsin helppo löytää vahvat yhteneväisyydet vuoden alussa kokemaamme ensimmäiseen keskenmenoomme, joka myös oli keskeytynyt keskenmeno, jonka kaavinta jouduttiin myös tekemään kahteen kertaan, ja jonka yhteydessä tehty moola-epäily osoittautui myös lopulta aiheettomaksi. Kaikki nämä kauheudet, pelkoineen ja pettymyksineen, kahdesti yhden vuoden aikana. Hieman on vaikeaa on hakea syitä vuoden vaihtumisen suremiseksi.
Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa. Muutaman tunnin kuluttua 2016 näkee viimeisen hetkensä ja kaikesta sydämestäni sykkivän toivomukseni mukaan vuosi 2017 on meille lapsettomuuspiinan osalta edeltäjäänsä suotuisampi. Vuoden vaihduttua odottelemme yhden Rouvan kierron verran ennen toisen IVF:n käynnistymistä. Näillä näkymin se tehtäisiin Rouvan luonnolliseen kiertoon vielä edellistä IVF:ääkin pienemmillä hormonimäärillä. Tavoitteena olisi siis saada aikaiseksi vähemmän parempilaatuisia munasoluja, vaikka eihän ne edellisen satsin solutkaan sinänsä huonolaatuisia olleet.
Sitten hetkeksi muihin aiheisiin. Vuosi 2016 tulee jäämään mieleeni myös rohkean askeleen vuotena: pitkähkön miettimisen jälkeen uskalsin vaihtaa työpaikkaa ja siirtyä uuteen firmaan, uusiin tehtäviin, uusien ihmisten keskelle tekemään asioita itselleni tuntemattomalla teknologialla. Askeleen sijaan olisi siis varmaan parempi puhui loikasta – ja aika useinhan työpaikan vaihtaminen on myös omanlaisensa tuottavuusloikka. Toisen, hieman vanhemman sanonnan mukaan alku on aina hankala. Tässä kohta joudun laventamaan sanontaa tuon alun osalta koko vuoden mittaiseksi. Uusi työni antoi kyllä kaipaamiani uusia haasteita, välillä vähän liiaksikin. Niin kauan kuin olen työelämässä ollut, olen pitänyt työtä todellisena kaksiteräisenä miekkana: työ on ollut ja tulee todennäköisesti myös aina olemaan minulle runsaudensarvi sekä antajana että ottajana. Toivonpa todella, että vuonna 2017 tämäkin vaaka alkaisi kallistua nykyistä enemmän sinne antajan roolin suuntaan. Ja paljonhan tämä on myös itsestäni kiinni.
Lupauksia asian suhteen en kuitenkaan uskalla tai edes halua antaa. Eihän elämäkään lupaa minulle menestystä siinä yhdessä suuressa toiveessani, joka on elänyt kirkkaimpana kaikista nyt jo 4,5 vuoden ajan.
lauantai 31. joulukuuta 2016
lauantai 26. marraskuuta 2016
Tajun ja järjen rajamailla
Välillä, tai ehkä vähän useamminkin tuntuu siltä, että meidän lapsettomuuden motto voisi olla "Vaikeimman kautta". Tällä polulla jatkoimme ainakin edellisen keskeytyneeseen keskenmenoon päättyneen raskauden jälkitoimien kanssa.
Kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen epäonnistuttua Rouvalle jouduttiin siis tekemään jälleen kaavinta raskausmaterian poistamiseksi kohdusta. Kaavinnan jälkeen Rouvan olo pysyi normaalina aina tänne asti ja tällä viikolla edessä olikin tarkastuskäynti ultrailuineen. Kuinka ollakaan, lääkäri havaitsi kohtua ultratessaan "jotain epäilyttävää". "Olisiko verisuonet kun näkyy aika voimakkaasti" ja "tuolla oikealla puolella saattaa olla hyytymä". Paremman näkymän saadakseen lääkäri päätti ruiskuttaa kohtuun nestettä ja ultrailla Rouvaa uusiksi. Hyytymäepäilyn vuoksi saimme pettymykseksemme ajan tähystykseen, jossa tilanne varmistettaisiin ja mahdollinen ylimääräinen materia saataisiin kohdusta uloa. Ja sitten alkoi tapahtua.
Lääkärin selostaessa juttujaan Rouva ilmoitti vintin pimenevän vähä vähältä ja hänet asetettiin makuulleen pyörtymisen estämiseksi. Ultrailu nesteen kanssa oli myös aiheuttanut Rouvalle kohtuullisen kovia vatsakipuja. Kun tilanne ei tuntunut odottelusta huolimatta hellittävän, siirsimme Rouvan pyörätuolissa lepotilaan sängylle makaamaan. Preoperatiivisen esitiedot ja tähystystä varten tarvittavat verikokeet tultaisiin tekemään varta vasten kyseiseen tilaan. Kyllä meillä vain on sairaalassamme hyvä palvelu! Särkylääkettä kipuihin ja heikottavaan oloon lepoa. Pahoinvointia varten oksennuskuppi viereen. Ja minä avuttomana vieressä katsomassa Rouvani kärsimystä. :-(
Siteestä huolimatta Rouva pelkäsi vuotoa, mutta päättelimme sen olevan vain tunne – kunnes huomasin verta lakanalla. Tuli kiire vessaan. Emme oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä tuona päivänä oikein tapahtui, mutta sitä tavaraahan tuli sitten Rouvasta ulos isosti. Suurin klöntti oli valehtelematta nyrkin kokoinen. Ja ei, tässä kohtaa minulla ei ole pienintäkään motivaatiota suurennella asiaa.
Miten tämä saattoi olla mahdollista? Moninkertainen määrä Cytotecia, kaavinta, ei oireita Rouvalla ja lääkärin "jokin pieni hyytymä siellä saattaa olla"-diagnoosi – ja sitten tavaraa tulee ulos pelkän ultranesteen irrottamana pelottavan paljon. Vaikka asialla ei olekaan suoranaisesti mitään tekemistä hedelmöityshoitojen kanssa, on vastaavina hetkinä usko hoitojen onnistumisiin vähintäänkin koetuksella. Miten voimme ikinä onnistua hoidoissa, jos näin yksinkertaiset perusasiat voivat mennä näin monella tapaa pieleen?
Kiitos leikkausjonojen, Rouvan tähystysaika on vasta parin viikon päästä. Toisaalta, mikäpä kiire tässä olisikaan, kun hoitojen jatkamista voidaan edes harkita vasta kuukautisten jälkeen, edessä on pian alkava sairaalan joulutauko ja lääkkeitäkään ei kannata ostaa kalenterivuoden mukaan menevän lääkekaton takia enää tämän vuoden puolella.
Tarkastuskäyntiä seuraavana päivänä Rouva sai puhelun sairaalasta: leikkausosastolla oli vapautunut seuraavalle päivälle aika, jossa tähystys voitaisiin suorittaa. Rouva paastosi seuraavan aamun ja meni sairaalalle odottamaan vuoroaan. Parin tunnin odottamisen jälkeen Rouvalle ilmoitettiin leikkausaikojen olevan sen verran aikataulusta jäljessä, että iltapäivän viimeiseksi ajaksi sijoitettu Rouvan aika oli peruttu. No kuinkas muutenkaan...
edit 27.11.2016: Verikoe olikin tähystykseen liittyvä perustutkimus. Hyytymistekijät tutkitaan vasta tammikuussa, kun keskenmenosta on kulunut riittävästi aikaa.
Kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen epäonnistuttua Rouvalle jouduttiin siis tekemään jälleen kaavinta raskausmaterian poistamiseksi kohdusta. Kaavinnan jälkeen Rouvan olo pysyi normaalina aina tänne asti ja tällä viikolla edessä olikin tarkastuskäynti ultrailuineen. Kuinka ollakaan, lääkäri havaitsi kohtua ultratessaan "jotain epäilyttävää". "Olisiko verisuonet kun näkyy aika voimakkaasti" ja "tuolla oikealla puolella saattaa olla hyytymä". Paremman näkymän saadakseen lääkäri päätti ruiskuttaa kohtuun nestettä ja ultrailla Rouvaa uusiksi. Hyytymäepäilyn vuoksi saimme pettymykseksemme ajan tähystykseen, jossa tilanne varmistettaisiin ja mahdollinen ylimääräinen materia saataisiin kohdusta uloa. Ja sitten alkoi tapahtua.
Lääkärin selostaessa juttujaan Rouva ilmoitti vintin pimenevän vähä vähältä ja hänet asetettiin makuulleen pyörtymisen estämiseksi. Ultrailu nesteen kanssa oli myös aiheuttanut Rouvalle kohtuullisen kovia vatsakipuja. Kun tilanne ei tuntunut odottelusta huolimatta hellittävän, siirsimme Rouvan pyörätuolissa lepotilaan sängylle makaamaan. Preoperatiivisen esitiedot ja tähystystä varten tarvittavat verikokeet tultaisiin tekemään varta vasten kyseiseen tilaan. Kyllä meillä vain on sairaalassamme hyvä palvelu! Särkylääkettä kipuihin ja heikottavaan oloon lepoa. Pahoinvointia varten oksennuskuppi viereen. Ja minä avuttomana vieressä katsomassa Rouvani kärsimystä. :-(
Siteestä huolimatta Rouva pelkäsi vuotoa, mutta päättelimme sen olevan vain tunne – kunnes huomasin verta lakanalla. Tuli kiire vessaan. Emme oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä tuona päivänä oikein tapahtui, mutta sitä tavaraahan tuli sitten Rouvasta ulos isosti. Suurin klöntti oli valehtelematta nyrkin kokoinen. Ja ei, tässä kohtaa minulla ei ole pienintäkään motivaatiota suurennella asiaa.
Miten tämä saattoi olla mahdollista? Moninkertainen määrä Cytotecia, kaavinta, ei oireita Rouvalla ja lääkärin "jokin pieni hyytymä siellä saattaa olla"-diagnoosi – ja sitten tavaraa tulee ulos pelkän ultranesteen irrottamana pelottavan paljon. Vaikka asialla ei olekaan suoranaisesti mitään tekemistä hedelmöityshoitojen kanssa, on vastaavina hetkinä usko hoitojen onnistumisiin vähintäänkin koetuksella. Miten voimme ikinä onnistua hoidoissa, jos näin yksinkertaiset perusasiat voivat mennä näin monella tapaa pieleen?
Kiitos leikkausjonojen, Rouvan tähystysaika on vasta parin viikon päästä. Toisaalta, mikäpä kiire tässä olisikaan, kun hoitojen jatkamista voidaan edes harkita vasta kuukautisten jälkeen, edessä on pian alkava sairaalan joulutauko ja lääkkeitäkään ei kannata ostaa kalenterivuoden mukaan menevän lääkekaton takia enää tämän vuoden puolella.
Tarkastuskäyntiä seuraavana päivänä Rouva sai puhelun sairaalasta: leikkausosastolla oli vapautunut seuraavalle päivälle aika, jossa tähystys voitaisiin suorittaa. Rouva paastosi seuraavan aamun ja meni sairaalalle odottamaan vuoroaan. Parin tunnin odottamisen jälkeen Rouvalle ilmoitettiin leikkausaikojen olevan sen verran aikataulusta jäljessä, että iltapäivän viimeiseksi ajaksi sijoitettu Rouvan aika oli peruttu. No kuinkas muutenkaan...
edit 27.11.2016: Verikoe olikin tähystykseen liittyvä perustutkimus. Hyytymistekijät tutkitaan vasta tammikuussa, kun keskenmenosta on kulunut riittävästi aikaa.
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
En juhli merkkipäiväänne
Oho, kylläpä vierähti uuden tekstin aikaansaamisen kanssa. Noh, ehkäpä näin isänpäivänä onkin sitten oikea hetki taas blogahtaa tuoreimmat kuulumiset.
Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...
Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.
Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.
Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?
Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...
Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.
Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.
Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?
torstai 20. lokakuuta 2016
Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme
Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
Tunnisteet:
ahdistus,
alkio,
itku,
jaksaminen,
jännitys,
järjettömyys,
kateus,
katkeruus,
keskenmeno,
lapsettomuus,
lääkäri,
pelko,
pettymys,
psykologi,
suru,
tuska,
ultra
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi
Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.
Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...
Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:
Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.
Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...
Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:
Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.
Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.
Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.
Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Ultrahyviä uutisia
Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Tunnisteet:
ahdistus,
alkio,
HCG,
itku,
jaksaminen,
järki,
kertominen,
lääkäri,
oireet,
pelko,
raskaus,
salaisuus,
toiveikkuus,
tsemppaus,
ultra
Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen
[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.
Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.
Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.
Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.
Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.
Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.
Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.
Kipuilua onnen hetkellä
[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]
Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.
Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.
Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)
Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.
Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.
Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.
Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)
Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.
Tunnisteet:
HCG,
kertominen,
keskenmeno,
lapsettomuus,
oireet,
onnellisuus,
pelko,
piinaviikot,
raskaus,
salaisuus,
tuntemukset,
vertaistuki,
yhdessä tekeminen
P niin kuin...
[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
Tunnisteet:
ahdistus,
avautuminen,
hoidot,
IVF,
jaksaminen,
keskenmeno,
lapsettomuus,
odotukset,
odotus,
pakastealkiosiirto,
PAS,
piinaviikot,
positiivinen,
raskaustesti,
toiveet,
toiveikkuus,
tuntemukset
maanantai 5. syyskuuta 2016
Minä, sinä, me
Läpi lapsettomuuden taipaleen olen pohtinut miehen ja naisen välistä eroa lapsettomuuden piinassa ja erityisesti eroa lapsettomuuteen liittyvässä kohtelussa, jota eri osapuolilta saamme kohdaksemme. Ja sitä eroa nimittäin on, valitettavasti.
Olen kiinnittänyt huomiota minun ja Rouvan saamaan kohteluun ja eroon näiden kahden välillä erityisesti hoitojen yhteydessä naistentautien poliklinikalla ja hoitoja tarjoavalla lapsettomuusklinikalla sekä tietysti sosiaalisessa mediassa esim. FB:n Simpukka-ryhmissä. Toistaiseksi karuin esimerkki tästä on parin viikon takainen ultrakäyntimme naistentaudeilla, jossa siellä puolisen vuotta sitten aloittanut pirteä ja mukavalta vaikuttava naislääkäri alkoi keskustella tilanteestamme Rouvan kanssa, suoraan häntä katsoen ja hänelle kysymyksiä osoittaen:
"Sinullako oli se keskenmeno?" Näin suoraan punaista. Kyllä, vain Rouvalla. Se oli hänen sikiönsä ja hänen raskautensa, en ollut tähän mitenkään osallinen. Eikä tuntunut missään vaikka menikin kesken, sehän tapahtui Rouvan kehossa ja minullahan ei tunnetusti ole tunteita. Kuinka hän edes saattoi päästää suustaan tuollaisen sammakon ja osoittaa kysymyksen kaikella kehonkielellään vain Rouvalle?
"Onko sinulla näitä lääkkeitä?" ARGH! Kyllä, nämäkin ovat puhtaasti Rouvan juttu. Mitäpä jostain mitättömästä neljän vuoden lapsettomuushistoriasta ja esim. yhteisistä IVF-piikittelyhetkistä. Vähät siitä tuskasta, jota olen kokenut yrittäessäni parhaani mukaan tukea häntä osoittaen olevani hänen tukenaan tapahtuipa mitä vain. Eipä paljon lääkkeet tai hoidot kiinnosta! Hoitakoon Rouva koko projektin yksin, enhän minä tähän liity... kaksi paloa peräjälkeen. Ei voi olla totta...
"Sinullako jäi siis kaksi alkiota pakkaseen?" Ja tässä vaiheessa minulla hirtti kiinni ja kuppi meni nurin oikein voltin kanssa. "MEILLÄ.", vastasin painokkaasti ennen kuin Rouva sai sanaa suustaan. Lääkäri katsoi minua hieman hölmistyneenä. "Niin, teillä.", yritti korjailla. Sain pidäteltyä vuodatuksen ryöpsähtämisen suustani, koska tiesin että Rouva pahastuisi siitä pahemman kerran. Ja pakko myöntää, etten uskaltaisi tehdä sitä tylymmän ja huonomman palvelun ja kohtelun pelossa. Kolmas huti, 1/5 ja ei jatkoon. Ala-arvoinen suoritus.
Lääkäri oli lipsauttaa hetken kuluttua vielä neljännen sinän, mutta sai korjattua sanomisensa sanan puolivälissä naurahtaen. Jostain syystä minua ei naurattanut. Minua huokailutti. Miksi edes ammattilaiset eivät osaa ottaa molempia osapuolia huomioon näin tärkeiden asioiden edessä? Juuri heidän tulisi kyetä tunnistamaan se tuska, mitä lapsettomuus tuottaa sen kohdanneen molemmille osapuolille. Hiljaa vieressä istuva ja kaikesta muualle osoitetuilla katseilla ja puheella pois suljettu mies voi hyvin tuntea paljon naista suurempaa tuskaa ja haudata sen osattomana hiljaa mielensä sopukoihin kasvamaan korkoa ja tummumaan entisestään.
Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Liian usein käyntimme naisten poliklinikalla on minun osaltani lähinnä tervehdys toimenpidehuoneeseen astuessamme. En ole tainnut asiasta vielä blogissani mainita, mutta sairaalasta on muodostunut minulle vuosien varrella ahdistava paikka. Olemme käyneet siellä lähinnä Rouvan perussairauden vuoksi sekä lapsettomuuden tiimoilta, joten mitäpä muuta voi odottaakaan. Tämän johdosta minua alkaa nykyisin huokailuttaa viimeistään sairaalakäyntiaamuna – riippumatta siitä, mitä käyntimme koskee. Sairaalasta on muodostunut paikka, jossa kuulee useimmiten huonoja tai todella huonoja uutisia. Ja niin huokailu ja seinien tuijottelu vain kasvaa mitä lähempänä toimenpidehuonetta olemme. Koskaan en muista lääkärin tätä huomioineen millään tavalla. Ehkäpä minun pitäisi pyytää Rouvaa huokailemaan puolestani lääkärin huomion saamiseksi?
Ja ennen kuin joku innokas kommentoi tätä kirjoitusta sillä perinteisellä "mutta kun naisellehan kaikki toimenpiteet tehdään"-argumentilla, niin luepa ensin blogini sisältö vielä kertaalleen alusta lähtien ja mieti hetki ihan hiljaa mielessäsi, mitä kuluneet neljä vuotta, lapsettomuus ja ennen kaikkea rakas Rouvani minulle merkitsee. Näitä yhtäkään on tässä vaiheessa vaikeaa, jos ei mahdotonta kuvailla sanoin.
Olen kiinnittänyt huomiota minun ja Rouvan saamaan kohteluun ja eroon näiden kahden välillä erityisesti hoitojen yhteydessä naistentautien poliklinikalla ja hoitoja tarjoavalla lapsettomuusklinikalla sekä tietysti sosiaalisessa mediassa esim. FB:n Simpukka-ryhmissä. Toistaiseksi karuin esimerkki tästä on parin viikon takainen ultrakäyntimme naistentaudeilla, jossa siellä puolisen vuotta sitten aloittanut pirteä ja mukavalta vaikuttava naislääkäri alkoi keskustella tilanteestamme Rouvan kanssa, suoraan häntä katsoen ja hänelle kysymyksiä osoittaen:
"Sinullako oli se keskenmeno?" Näin suoraan punaista. Kyllä, vain Rouvalla. Se oli hänen sikiönsä ja hänen raskautensa, en ollut tähän mitenkään osallinen. Eikä tuntunut missään vaikka menikin kesken, sehän tapahtui Rouvan kehossa ja minullahan ei tunnetusti ole tunteita. Kuinka hän edes saattoi päästää suustaan tuollaisen sammakon ja osoittaa kysymyksen kaikella kehonkielellään vain Rouvalle?
"Onko sinulla näitä lääkkeitä?" ARGH! Kyllä, nämäkin ovat puhtaasti Rouvan juttu. Mitäpä jostain mitättömästä neljän vuoden lapsettomuushistoriasta ja esim. yhteisistä IVF-piikittelyhetkistä. Vähät siitä tuskasta, jota olen kokenut yrittäessäni parhaani mukaan tukea häntä osoittaen olevani hänen tukenaan tapahtuipa mitä vain. Eipä paljon lääkkeet tai hoidot kiinnosta! Hoitakoon Rouva koko projektin yksin, enhän minä tähän liity... kaksi paloa peräjälkeen. Ei voi olla totta...
"Sinullako jäi siis kaksi alkiota pakkaseen?" Ja tässä vaiheessa minulla hirtti kiinni ja kuppi meni nurin oikein voltin kanssa. "MEILLÄ.", vastasin painokkaasti ennen kuin Rouva sai sanaa suustaan. Lääkäri katsoi minua hieman hölmistyneenä. "Niin, teillä.", yritti korjailla. Sain pidäteltyä vuodatuksen ryöpsähtämisen suustani, koska tiesin että Rouva pahastuisi siitä pahemman kerran. Ja pakko myöntää, etten uskaltaisi tehdä sitä tylymmän ja huonomman palvelun ja kohtelun pelossa. Kolmas huti, 1/5 ja ei jatkoon. Ala-arvoinen suoritus.
Lääkäri oli lipsauttaa hetken kuluttua vielä neljännen sinän, mutta sai korjattua sanomisensa sanan puolivälissä naurahtaen. Jostain syystä minua ei naurattanut. Minua huokailutti. Miksi edes ammattilaiset eivät osaa ottaa molempia osapuolia huomioon näin tärkeiden asioiden edessä? Juuri heidän tulisi kyetä tunnistamaan se tuska, mitä lapsettomuus tuottaa sen kohdanneen molemmille osapuolille. Hiljaa vieressä istuva ja kaikesta muualle osoitetuilla katseilla ja puheella pois suljettu mies voi hyvin tuntea paljon naista suurempaa tuskaa ja haudata sen osattomana hiljaa mielensä sopukoihin kasvamaan korkoa ja tummumaan entisestään.
Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Liian usein käyntimme naisten poliklinikalla on minun osaltani lähinnä tervehdys toimenpidehuoneeseen astuessamme. En ole tainnut asiasta vielä blogissani mainita, mutta sairaalasta on muodostunut minulle vuosien varrella ahdistava paikka. Olemme käyneet siellä lähinnä Rouvan perussairauden vuoksi sekä lapsettomuuden tiimoilta, joten mitäpä muuta voi odottaakaan. Tämän johdosta minua alkaa nykyisin huokailuttaa viimeistään sairaalakäyntiaamuna – riippumatta siitä, mitä käyntimme koskee. Sairaalasta on muodostunut paikka, jossa kuulee useimmiten huonoja tai todella huonoja uutisia. Ja niin huokailu ja seinien tuijottelu vain kasvaa mitä lähempänä toimenpidehuonetta olemme. Koskaan en muista lääkärin tätä huomioineen millään tavalla. Ehkäpä minun pitäisi pyytää Rouvaa huokailemaan puolestani lääkärin huomion saamiseksi?
Ja ennen kuin joku innokas kommentoi tätä kirjoitusta sillä perinteisellä "mutta kun naisellehan kaikki toimenpiteet tehdään"-argumentilla, niin luepa ensin blogini sisältö vielä kertaalleen alusta lähtien ja mieti hetki ihan hiljaa mielessäsi, mitä kuluneet neljä vuotta, lapsettomuus ja ennen kaikkea rakas Rouvani minulle merkitsee. Näitä yhtäkään on tässä vaiheessa vaikeaa, jos ei mahdotonta kuvailla sanoin.
tiistai 16. elokuuta 2016
Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival
Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.
Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.
Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.
Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.
Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...
Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.
Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.
Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.
Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
"Kun päästä kuuluu prii, voi lähteä"
Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.
Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.
Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!
Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?
Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.
Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.
Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.
Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.
Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!
Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?
Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.
Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.
Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.
Tunnisteet:
ahdistus,
ajatukset,
aurinko,
hoidot,
jaksaminen,
lapsettomuus,
loma,
pelko,
psykologi,
tsemppaus,
tuki,
tuntemukset,
työt,
ystävät
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Jäi se risti: Jäiset ristiäiset
Oho, edellinen teksti syntyi 2kk 1pv sitten! Taitaa olla korkea aika kirjoitella taas tilannepäivitystä.
Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...
Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.
Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.
Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.
Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:
Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?
Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva. Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.
Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...
Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.
Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.
Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.
Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:
- Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
- Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
- Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.
Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?
Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva. Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.
maanantai 18. huhtikuuta 2016
No: viisi
Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Koke-must
Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.
Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.
En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.
Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.
Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).
Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.
Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.
En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.
Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.
Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).
Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Häpeämättömät tunteet, ikuisesti
Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.
Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.
Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.
Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":
Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.
Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.
Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":
"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:
Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Pasha juhla!
Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Sillä tarvitsin mä senkin
Terveiset talvilomalta! Olemme viettäneet tämän viikon yhteistä talvilomaamme. Hassusti loma ei tälläkään kertaa ollut molemmilla palkallinen minun työpaikan vaihtamisen vuoksi. Sain kuitenkin haastatteluiden lomassa neuvoteltua itselleni täydet lomat, jotka pidän yhtä viikkoa lukuunottamatta omalla kustannuksella. Joustavien työaikojen vuoksi en kuittaa talvilomaviikostani kuitenkaan miinusta, koska olin ehtinyt kerryttää kahdessa kuukaudessa jopa 30 tuntia eli neljä työpäivää tuntisaldoja. Kertonee jotain siitä, miten pitkiä päiviä alkuvuodesta on tullut tehtyä...
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru, myös sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Huomenna päivä uus tai toinen eilinen
Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.
Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.
Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.
Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...
Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.
Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.
Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.
Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.
Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...
Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.
Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.
Tunnisteet:
ahdistus,
IVF,
jaksaminen,
keskenmeno,
lapsettomuus,
liikunta,
pelko,
psykologi,
toipuminen,
tulokset,
tunteet,
tuska,
tutkimukset,
työt,
vertaistuki
torstai 3. maaliskuuta 2016
Meno kesken keskenmenomenon
Tärkeimmät ensin: lämmin kiitos kaikille osaa ottaneille ja tsempit lähettäneille. Vaikka Pippurin sanoin "tuossa tilanteessa ei lohduta mikään", antavat empaattiset sanat ja vertaisten lohdutukset silti omanlaistaan lämmön tunnetta sydämeen: me emme ole ainoita, joille on käynyt näin ja muutkin ovat tästä selvinneet. Mutta kyllähän tässä sitä selviämistä riittääkin.
Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.
Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.
Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.
Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!
Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.
Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.
Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.
Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.
Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.
Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.
Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!
Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.
Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.
Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.
Tunnisteet:
ahdistus,
itku,
katkeruus,
keskenmeno,
lääkäri,
oireet,
pelko,
suru,
tulokset,
tuntemukset,
ultra
perjantai 26. helmikuuta 2016
"Valitettavasti en löydä sikiötä"
Kävimme tänään aamusta niin paljon odotetussa ja jännitetyssä niskaturvotusultrassa. Pahimmat pelkomme kävivät toteen kuullessamme lääkärin viiltävät sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä". Maailmani romahti. Itkin ja tärisin. Kaikki lääkärin tämän jälkeen kertoma meni ohitse, tuo hetki on pelkkää sumua. Nyt keräilemme toistemme rippeitä sohvalla viltin alla.
Miksi meille kävi näin, kaiken tämän jälkeen? Miten tästä eteenpäin?
Kaikki tuntuu turhalta ja täysin merkityksettömältä. Paitsi rakas vaimoni. Miten ikinä pärjäisinkään ilman häntä? Siinäpä se. En mitenkään.
Miksi meille kävi näin, kaiken tämän jälkeen? Miten tästä eteenpäin?
Kaikki tuntuu turhalta ja täysin merkityksettömältä. Paitsi rakas vaimoni. Miten ikinä pärjäisinkään ilman häntä? Siinäpä se. En mitenkään.
Tunnisteet:
ahdistus,
keskenmeno,
pelko,
sikiö,
suru,
tunteet,
tuntemukset,
ultra
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Limbo, taso 12: riman korkeus n. 5cm
Tiedän, takana on taas kolme viikkoa taas hiljaiseloa. En oikea osaa sanoa, onko kirjoittamattomuus johtunut enemmän aikaansaamattomuudestani vai siitä, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ehkä vähän molemmista? Toki oman veronsa ovat vaatineet myös uusi työpaikka, uudet työtehtävät ja uudet vastuut, jotka otin vastaan kuukausi takaperin. Ajoitus tuon ratkaisun suhteen oli kyllä sinänsä hyvä, että päivät ja viikot ovat menneet kuin siivillä konsanaan: paljon uutta ja ihmeellistä töissä ja siihen päälle liikunnat iltapäivälle / alkuillalle, niin loppuilta on sitten mennytkin voipuneena Rouvan kainalossa kotisohvalla.
Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).
Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.
Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.
Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.
Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.
Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).
Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.
Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.
Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.
Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Mitä olisimmekaan ilman...
First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.
Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.
Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!
On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.
Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.
Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.
Tunnisteet:
ajatukset,
alkio,
IVF,
jännitys,
kertominen,
odotus,
pelko,
piinaviikot,
raskaus,
toiveikkuus,
toivo,
tunteet,
ultra
keskiviikko 13. tammikuuta 2016
Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?
Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...
Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.
Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?
Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.
Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.
Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!
Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.
Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?
Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.
Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.
Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)