Olen virallisesti esteetön

"Lausuntona totean, että käymämme neuvontakeskusteluiden perusteella en näe estettä sille, että aviopari Rouva ja Herra Nönnönnöölle tehdään hedelmöityshoitoja luovutetuilla sukusoluilla." Joten kyllä, sukusoluneuvonnankin voi siis näemmä reputtaa. Mahtavaa! On se hienoa kuulla, että meistäkin voisi ehkä sittenkin olla vielä vanhemmiksi, pian seitsemän vuoden yrittämisen ja itsetutkiskelun jälkeen. Kaikenmaailman pirinistithän saavat tämän oikeuden ihan vain sohimalla kusivärkkejään yhteen oikeaan aikaan. Mutta meistäpä onkin nyt 300 euron edestä ihan mustaa valkoisella! Voi taivas sentään...

Jälkimmäisestä psykologikäynnistä jäi päällimmäisenä mieleeni kolme asiaa:

1. Psykologi varmisti vielä kertaalleen, onko meille tuttu luovuttaja vaihtoehto. No ei ole edelleenkään, kun sopivaa luovuttajaa ei ole lähipiiriin sitten edellisen käynnin (viikkoa aikaisemmin) ilmaantunut. Surprise.
2. Äänessä oli suurimmaksi osaksi psykologi itse. Jotenkin sitä voisi kuvitella, että häntä olisi kiinnostanut enemmän kuunnella meidän mietteitä ja ajatuksia. Mutta tokihan tässä oli kyse neuvonnasta, ei terapiasta, joten ehkä sen oli tarkoituskin mennä näin.
3. Saamani äkillinen pahoinvointikohtaus, jonka syyksi epäilen työstressiä. Ja nytpä onkin sitten taas työnantajan vaihtaminen mielessä ja mahdollisesti myös edessä...

Kolmen tunnin kokonaisuuden olisi voinut puolestani helposti tiivistää 20–30 minuutin keskusteluun, joka olisi täydentynyt kattavaksi infopaketiksi Simpukoista helminauhaa -oppaalla. Ja tämä sai minut miettimään: miten voisin ikinä selvitä vuosia kestävästä adoptiokyyläyksestä, jos jo pari käyntikertaa oman, yhteisen ja perheen historian valottamiseksi tuntuu, jos nyt ei piinalta ja tuskalta, niin ainakin naurettavalta ja silkalta kiusaamiselta? Onko neuvonta silloin onnistunut, jos se onnistuu herättämään neuvottavassa pelkoa ja muita negatiivisia tunteita? Vai onko sen tarkoituskin herättää näitä ajatuksia? No, jäipä ainakin jotain mieleen... :-)

Olimme keskustelleet Rouvan ja yksityisen klinikan lääkärinkin kanssa aikaisemmin ERA-testin (ks. esim. https://www.fertility-ivf.eu/en/methods/era-test/ tai https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2017/12/13/era-tutkimus-auttaa-selvittamaan-kohdun-vastaanottokykya/) tekemisestä. Kuten järki ja lääkärikin sanoi, testistä ei olisi meille todennäköisesti iloa, koska takana on kaksi alulle saatua raskautta ja oikea alkionsiirtohetki tuskin heittäisi juurikaan ns. normaalista siirtoajankohdasta. Valmistautuessamme vihonviimeiseen PAS:iimme geneettisillä alkioillamme Rouvan limakalvo oli tarkistusultrassa paksumpi kuin mitä se oli itse siirtopäivänä. Vaikka saimme myöhemmin tietää tämä olevan normaalia (johtunee lääkityksestä), jotenkin säikähdimme asiaa – meille esitetyistä faktoista huolimatta – ja aloimme miettiä mielenrauhan puutetta, jos emme testiä nyt tekisi. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti olimme päässeet julkisen puolen hoitojen osalta halvalla. Nyt, yksityiselle siirryttyämme, hoitoihin alkaisi mennä rahaa ihan eri mittakaavassa. Eikä se tietenkään ole niinkään rahasta kiinni, vaan lopputuloksesta. Olimmehan jo pitkään tuskailleet sen kanssa, että olimme olleet vain hoitopolun vietävänä, hiljaisia kyydissäolijoita, kykenemättömiä tekemään itse mitään asioiden eteen. Ja miten paljon epäilyjä se jättäisikään, jos jättäisimme testin nyt tekemättä...

Ja niin alkoi operaatio ERA-testin metsästys. Klinikan mukaan joutuisimme tilaamaan testin itse (klinikalle). Okei, kuulostaa ajatuksena oudolta, mutta onnistuuhan tuo. Paitsi ettei onnistu. Testejä myyvän Espanjalaisen Igenomixin sivuilta ei löydy Order now -lomaketta, vaan asiakkaat voivat vain pyytää yritykseltä yhteydenottoa. Yksi sellainen por favor, ja sitten odottelemaan...

...ja heti seuraavana päivänä soittoa perään: What on earth are we supposed to do? Äärimmäisen kärsivällinen asiakasneuvoja selittää omaani paremmalla englannilla, että testit tilaa klinikka, ei asiakas. Selitän saaneeni juuri päinvastaisen ohjeen klinikalta, jolloin toimintastrategiaan tehdään muutos: Igenomix ottaisi yhteyttä klinikkaamme. Pari päivää myöhemmin saan sähköpostiin ohjeet ja linkin testin tilaamiseksi. Espanjalaisittain ohjeet ovat sen verran epäselvät, että joudun soittamaan yrityksen asiakaspalveluun vielä uudemman kerran: What on earth are we supposed to do? Nyt asiat valkenee jo sen verran pitkälle, että saan tehtyä tilauksen, minkä perään hurautan maukkaat 980 euroa kohti aurinkoista Valenciaa. Mielenrauha maksaa. Sain sitä myöhemmin kuullessani klinikalla käydessämme testin löytäneen perille. Maksoi muuten tämäkin mielenrauha, koska olimme tarkistusultrakäynnillä, josta odottelen edelleen laskua.

Viimeisellä julkisen puolen ultrakäynnillä meiltä kysyttiin, haluaisimmeko käydä lääkärin kanssa lopuksi vielä viimeisen keskustelukäynnin, jossa vedettäisiin yhteen meidän hoitopolkumme tähän asti. Rouvalla ei ollut tai ole vieläkään tähän mielenkiintoa, mutta itse haluaisin käydä rykäisemässä hitusen palautetta saamastamme hoidosta. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sairaalaan yhteyttä ja tiedän kynnyksen olevan päivä päivältä korkeampi. Kuitenkin tiedän, että vain suorittamalla tuon rastin saan itselleni taas yhden olennaisen palasen mielenrauhaa. Klinikkamaksun hinnalla.

Asiasta ja asian vierestä

"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.

Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.

Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.

1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?

1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.

Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...

Kurssi kohti toivoa

Kolmannessa blogikirjoituksessani Mutta suurin niistä on kateus kirjoitin lapsettomuuden aiheuttamista voimakkaista negatiivisista tuntemuksista. Jotta usein rankaksi käyvää lapsettomuutta jaksaisi, kaipaa se noiden perin synkkien tunteiden vastapainoksi paljon positiivista energiaa. Uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä tavalla tai toisella parhain päin. Jatkuvaa toivoa paremmasta - toivoa siitä että tässä kuussa tärppäisi. Ja sanomattakin selvää, lapsettomuus vaatii paljon, paljon rakkautta. Väheksymättä kahta muuta voimaa, nosta tämän kirjoituksen keskiöön toivon. Valinnalleni on kolme syytä.

Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.

Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.

Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.

Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.

Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.

- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].

Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.

- Ihminen tarvitsee  ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --

Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.

-  Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.

Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.

Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.

- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --

- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.

Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.

- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.

Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.