Hyökyaaltoja ja hiki- ja itkukuuroja

Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.

Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.

On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.

Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.

Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.

Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.

Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...

Paluu lomalta: tilannekatsaus

Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...

Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).

Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).

Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:

1. Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
2. Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.

Moni arvanneekin jo, että olemme päätyneet keskustelujen jälkeen jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiomme jatkaa raskautumisyrityksiä lähiaikoina tai ainakin pyrkiä IVF-hoitoihin. Mikäli tämä vaatii lupaa lääkäriltä, joutunemme kiertämään hoitoihin niin monen lääkärin kautta, että kohdalle sattuu luvan antava tapaus. Voi kuulostaa kylmältä ja raa'alta, tiedän. Vielä kylmempää ja raaempaa on kuitenkin elää epätietoisuudessa ja ikuisen odottamisen syvässä kaivossa, josta ei näe ulospääsyä vaikka kuinka tähyilisi.

Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?

Ammattiapua molempiin päihin

Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.

Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.

Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."

Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.

Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.

Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.

Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.

Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...

Miten ja miksi

Lapsettomuus on outoa. Miten ihmeessä luonto voi toimia siten, että se estää ihmisen lisääntymisen? Miten voi olla mahdollista, että suvun ja koko Homo sapiens -lajin tulevaisuuden jatkaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta onnistu? Olemme keskustelleet tästä aiheesta Rouvan kanssa viimeisen parin vuoden aikana lukuisia kertoja päätyen aina samaan lopputulokseen: ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Tiedän, ettei asia ole suinkaan aivan näin yksioikoinen, joten avataanpa sitä hieman. Mutta sitä ennen joutunen julistamaan blogini ensimmäisen disclaimerin: Mainittakoon jo tätä kirjoittaessa, että seuraava voi sisältää hieman avautumista. Tarkoituksenani saati tavoitteenani ei ole nostaa itseäni tai meitä tai ketään muutakaan lapsettomuudesta kärsivää tai kärsinyttä muiden yläpuolelle. En tarkoita kirjoituksellani myöskään millään muotoa väheksyä tai arvostella ketään, kenenkään elintapoja, raskaaksi tulemista tai elämää yleensä.

Lapsen saamisen kannalta suotuisassa elämäntilanteessa elävien lapsettomuus johtuu usein hedelmällisyyshäiriöstä. Hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. ihmisen ikä, fyysinen ja henkinen terveys sekä elintavat. Pettymyksiä kohdatessaan ihmisellä on taipumus tarkastella tilannetta omaa toimintaansa arvioiden: Olenko tehnyt kaiken tarvittavan? Olenko tehnyt kaiken oikealla tavalla ja riittävän hyvin? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin tai vielä paremmin?

Olemme Rouvan tällä hetkellä remissiovaiheessa olevaa perussairautta (colitis ulcerosa) lukuun ottamatta varsin terveitä ja ns. terveitä elämäntapoja noudattavia nuoria aikuisia. Olemme molemmat – ja tietenkin erityisesti Rouva on – kaikkein hedelmällisimmässä iässä ja pidämme molemmat huolta terveydestämme säännöllisen liikunnan ja monipuolisen ruokavalion avulla. Lienee turhaa mainita, ettemme kumpikaan polta tupakkaa, eikä Rouva ole käyttänyt alkoholia pian pariin vuoteen – ja allekirjoittanutkin on kallistanut pulloa kohtuukäytön merkeissä vain pari–kolme kertaa vuodessa.

Olemme molemmat normaalipainoisia (nyt kun Rouva sai tautinsa kuriin ja hieman lihaa luiden ympärille). Rouva huolehtii riittävästä ravintoaineiden saannistaan syömällä vitamiinipillereitä, jotka sisältävät myös raskautumista ja raskauden aikana tarvittavaa foolihappoa. Saamme mielestämme riittävästi lepoa. Olemme jopa panostaneet hyviin yöuniin tekemällä makuuhuoneesta meille sopivan ympäristön, mihin kuuluvat pimennysverhot, toimiva tuuletus, älyvaahtosänky... Myös ihmissuhdeasiamme ovat kunnossa emmekä ole kumpikaan koskaan sairastaneet mitään sukupuolitautia. Aktiivista raskauden yrittämistä on nyt takana parisen vuotta, joten todennäköisyydetkin ovat tapelleet meitä vastaan jo hyvän tovin.

Silti emme yrityksestä huolimatta saa lasta. Muille niitä näyttää kyllä siunaantuvan.

Miksi huumeiden käyttäjät tulevat raskaaksi? Miksi luonto ei estä raskaaksi tulemista, vaikka heidän fysiikka (ja mieli) on jatkuvasti valtavan rasituksen alla? Miksi alkoholistit tulevat raskaaksi? Miten veressä jatkuvasti virtaava alkoholi ja sen vaikutukset ihmiseen eivät estä raskautta? Miksi ketjupolttajat tulevat raskaaksi? Tupakansavu sisältää (lähteestä riippuen) tuhansia erilaisia kemikaaleja, joista 50–60 aiheuttaa syöpää. Kuinka tämä voi olla hyvä asetelma uudelle ihmislapselle? Miksi mieleltään epävakaat tai sairaat, miksi rajusti ylipainoiset, miksi liikuntaa harrastamattomat, miksi miksi miksi...

Näitä minä mietin. Mietin ja murehdin. Ja kysyn kerta toisensa jälkeen: miksi me emme saa lasta. Miksi me, omasta mielestämme kaiken oikein – ja vähän enemmänkin – tehneet ja raskautta pari vuotta yrittäneet emme saa jotain, mikä näyttää onnistuvan toisilta sormia napsauttamalla?

Niin, nuo helposti raskautuvat. Heitä on tuntunut putkahtelevan viimeisen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Erityisesti viimeisten kolmen–neljän kuukauden aikana olemme saaneet lukea lukuisia raskausuutisia Facebookista kavereiltamme ja tuttaviltamme. Tänään noita uutisia tuli kahdelta tuttavalta. Hip ja nimittäin hurraa – Mutta suurin niistä on kateus... Raskausuutisten yhteydessä keskusteluihimme Rouvan kanssa on noussut viimeisen puolen vuoden aikana yhä enenevissä määrin myös puhetta raskauden ja lapsen arvostamisesta. Osaavatko lapsen tuosta vain tehneet arvostaa raskauttaan ja jälkikasvuaan samalla tavalla kuin lapsettomuudesta kärsineet? Onko tämä ajatusmalli edes oikeutettu? Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen taidan jättää tämän aiheen käsittelyn myöhemmäksi. Sitä ennen olisi mielenkiintoista kuulla, mitä blogini lukijat asiasta ajattelevat!