Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).
Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).
Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:
- Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
- Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.
Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?
