Jakaantumisen vaikeus

Niin vierähti taas kuukausi lapsettomuustaivaltamme. Tapahtunut sitten viime kerran jälkeen: emme saaneet siirtoa edelliseen kiertoon, koska lääkäri ei ehtinyt konsultoida meitä edellisen siirron negatiivisen tuloksen jälkeen ennen Rouvan uuden kierron alkua. Niinpä jouduimme pitämään taas yhden täysin turhalta tuntuneen välikierron. Eipä ole ollut vaikea päätös lähteä vaatimaan loppuja siirtoja lääkkeellisinä.

Ja tänään se sitten koitti, hoitojemme elinkaaren kuudennen PASin aika. Ja kuten odottaa saattaa, jatkoimme "Lapsettomuuden ongelmat – kerää koko sarja!"-kokoelmamme kartuttamista. Kaikki näytti jälleen jotenkin lupaavalta ja toiveikkaalta, kunnes Rouva laittoi aamusta viestin: "Kaksi sulatettu, selvinneet siitä, mutta eivät ole jatkaneet jakautumista eli ei kumpikaan siirtokelpoinen." "Voi v###u, voi v###n v###n v##u" – ainoat sanat, jotka päässäni tuolla hetkellä soivat. En ollutkaan muistanut, että tämähän se oli vielä tosiaan kokeilematta. On tämä polkumme ollut kyllä niin uskomattoman kivinen ja kuoppainen, ettei kaikkea koettua pettymystä voi enää edes oikein sanoin kuvailla. Tämäkin paska piti sitten vielä kokea.

Onneksi klinikka oli reagoinut tilanteeseen nopeasti ja ottanut yhden alkion lisää sulamaan – ja tämä tapaus oli ollut sitten "oikein hyvän näköinen", vaikka totuushan on, ettei sen jakautumista ole enää sulattamisen jälkeen voitu todeta. Mutta ainakin se oli selvinnyt sulatuksesta, joten saimme sitten kuitenkin siirron aikaiseksi. Karu totuus numero yksi on kuitenkin se, että siirto saattoi ihan yhtä hyvin olla turha, mikäli sulatettu kolmaskin alkio jatkaa jakautumista yhtä laiskasti kuin kaksi edellisenä päivänä sulatettua tapausta. Klinikka oli kertonut jatkavansa myös noiden kahden muun viljelemistä siltä varalta, että niiden jakautuminen lähtisi vielä käyntiin ja alkiot saataisiin pakastettua uudelleen. Itse en kyllä jaksa pitää edes sormia ristissä tämän varalle.

Karu totuus numero kaksi on puolestaan se, että tämän episodin jälkeen meillä on pakkasessa tasan kaksi alkiota – mikä tarkoittaa meidän statseilla sitä, että siitä saadaan aikaiseksi joko yksi tai nolla PASia meidän molempien sukusoluja käyttäen. Tajusin itse vasta tänään, että yhtä lukuun ottamatta kaikissa muissa PASeissa kahdesta sulatetusta alkiosta vain toinen on selvinnyt. Ehkäpä meillä on siis sittenkin ollut matkassa myös paljon hyvää tuuria, että olemme saaneet noinkin paljon siirtoja aikaiseksi? Kato on silti ollut kova, liian kova. Mahdollisuutemme saada biologinen lapsi alkaa lähetä nollaa. Ja sitten kuitenkin se on jotain, mikä pitäisi saada käsiteltyä muutaman seuraavan kuukauden sisällä prosessin jatkamiseksi. On tämä vaan touhua.

Korjaus tietoihin

"Ehdimme käydä tässä välissä jo suunnitteluistunnossakin ja iloksemme lapsettomuusasioista oli ottanut vastuun kokonaan uusi ja ainakin näin ensivaikutelmalta asiantuntevan ja mukavan oloinen lääkäri. Ehkäpä tästä sitten lisää seuraavassa kirjoituksessani, kun sinne asti pääsen.", kirjoitin edellisen blogitekstini kommenteissa vastauksena Alinan ja Nina M:n kommentteihin. Kyllä, tästä todellakin voisi tarinoida yhden blogahduksen.

Mutta korjataanpa ensin se kaikkein tärkein: ei se edellinen ollut sittenkään kolmas keskenmenomme, vaikka näin todella luulin edellistä tekstiä kirjoittaessani. Plussa paljastui sittemmin ns. kemialliseksi raskaudeksi eli alkio on vain raapaissut kohtua ja nostanut siten HCG-hormonitason vain hetkellisesti koholle. Niin tai näin, en näe asiassa suurtakaan eroa jo mainitsemani ja mainostamani keskenmenon suhteen. Yhtälailla ehdimme tehdä raskaustestin, tikuttaa plussan ja toiveet onnistumisesta alkoivat pikkuhiljaa nousta – kunnes meidän oli taas aika kohdata karvas pettymys ja niellä se tosi asia, ettemme saaneet onnistumista aikaiseksi myöskään vuonna 2017.

Lohtua loppuvuoteen toivat vierailu ihanan, rakkaan kummityttömme luona, joka 1,5 vuoden ikäisenä alkaa olla aina vain parempaa leikkiseuraa. Tyttö viipotti onnessaan lempilelujaan eteemme ja osasi jo hienosti kommunikoida kanssamme ilman ujostelua. Ja sitten kuitenkin kaikki tuo sydämen pahkatumaan saava ihanuus alkoi aika ajoin rakoilla paljastaen sen sysimustan surun, jota kannan tyhjässä sylissäni.

Ja sitten sellainen aasinsilta, että metaforafaunamme nokka pysyy juuri ja juuri loiskeen pinnalla: myös iloksemme peruutusajalle marraskuun loppuun järjestynyt suunnittelukäyntimme kolmatta ja samalla viimeistä julkisen puolen IVF:ää varten päättyi monen mutkan jälkeen varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Rouvan lääkekatto (eli yli 600 euron vuosiomavastuu) ehti sopivasti täyttyä syyskuussa, joten toivoimme ehtivämme suunnitella kolmannen IVF-hoitokiertomme resepteineen vielä viime vuoden puolella rahan säästämisen toivossa. Lapsettomuuspoliklinikan vastuulääkäri oli yllätykseksemme vaihtunut ja etenkin käynnin alku sujui hieman tunnustelevissa merkeissä: millaisen lääkärin kanssa saisimme tehdä viimeisen hoitomme? Iloksemme saimme todeta uuden lääkärin olevan meille mieleen: asiantuntevan oloisesta henkilöstä tuntui huokuvan halua pysyä oman vastuualueensa suhteen ajan tasalla ja häneltä tuntui löytyvän tietämystä alan tuoreista tutkimustuloksista ja uusista tuulista.

Kävimme luonnollisesti hoitohistoriamme pikaisesti läpi, minkä perusteella suunnitelmaksi muodostui lähteä tekemään viimeistä julkisen puolen IVF:äämme jälleen hieman hiotuilla lääkeannoksilla lyhyellä kaavalla (GnRH-antagonistihoito) – kahden aiemman tavoin. Sen sijaan alkionsiirrot olisi ainakin pyrkimys saada tehtyä Rouvan luonnolliseen kiertoon, kun ne on aiemmin tehty lääkkeelliseen kiertoon. Näin siksi, että ainakin lääkärin mukaan keskenmenon riski on hieman korkeampi, kun siirto on tehty lääkkeelliseen kiertoon. Saapa nähdä mitä tuosta sitten tulee, koska Rouvan kierto on pitkähkö ja hieman vaihteleva.

Toiveidemme mukaisesti saimme siis suunnitelmat tehtyä sekä reseptit tarvittaviin lääkkeisiin. Mutta eipä se aina ole niin helppoa ja auvoista, kuin mitä voisi kuvitella: Saimme follikkeleiden kasvattelua varten meille kirjoitetun Orgalutran-lääkkeen osalta selvät ohjeet: "Yhden parin kanssa apteekki on yrittänyt vaihdattaa tätä rinnakkaislääkkeeseen, mutta sitä ei saa missään nimessä tehdä." Selvä, ei vaihdeta lääkettä toiseen, jos tätä meille jostain syystä ehdotettaisiin. Jos tätä on tapahtunut vain yhden parin kanssa, kyse lienee ollut jostain apteekin kokeilusta tai väärinkäsityksestä, ajattelin.

Ja mitä tekee apteekki? Tarjoaa meille rinnakkaislääkettä ukaasilla: "Ette saa Orgalutranista täyttä Kela-korvausta, koska rinnakkaislääke on halvempi. Täysi Kela-korvaus vaatii reseptiin vaihtokiellon." Kiroilua. Jos kerran asia oli sairaalan puolelta tiedossa, eikö vaihtokieltoa olisi voitu kirjoittaa reseptiin sitä tehdessä? No ei se mitään, tämähän hoituu helposti yhdellä puhelinsoitolla. Paitsi että eipä hoidukaan. Puhelimessa hoitaja kuulostaa alusta alkaen hieman oudolta ja lupaa puhua asiasta lääkärin kanssa kehottaen meitä tarkkailemaan OmaKantaa, jossa odottava resepti sitten mahdollisesti muuttuu. Hämmästellen hoitajan epämääräisiä sanavalintoja jäämme odottamaan reseptin muuttumista. Vähintään yhtä hämmästellen toteamme parin viikon päästä, että eipä se resepti taida tuosta miksikään muuttua.

Uutta soittoa sairaalaan. Tällä kertaa selitän asian tarkemmin hoitajalle, joka pahoittelee asiaa. Hän sanoo puhuneensa lääkärin kanssa, jonka mukaan vaihtokieltoa ei tarvitse, koska kyseessä on biologinen lääke. Alan väsyneenä lähes itkeä kesken puhelun. Hoitaja myöntää, että reseptin muuttaminen veisi vain pari minuuttia, mutta lääkäri ei suostu sitä tekemään. Typertyneenä ilmoitan asian lisättävän hoitojemme päätteeksi sairaalaan lähtevien asioiden palautelistaan ja pyydän hoitajaa toivottamaan lääkärille puolestamme hyvät joulut. En ole uskoa lääkärin kyvyttömyyttä empatiaan ja pyyhin puhelun päätyttyä silmäni.

Tulee joulu ja saan ladattua akkujani kohti seuraavaa taistoa. Soitan potilasasiamiehelle, joka ihmettelee kertomustani, mutta on asian suhteen ainakin vielä tässä vaiheessa aseeton. Sen sijaan hän kehottaa ottamaan tai ainakin yrittämään saada suoran kontaktin lääkäriin, jonka kanssa meidän tulisi käydä asia kunnolla läpi. Soitan jälleen hoitajille ja selitän asian kolmanteen kertaan pyytäen saada soittopyynnön lääkärille. Mainitsen myös ottaneeni yhteyttä potilasasiamieheen. Hoitaja lupaa hoitaa asian eteenpäin – välipäivien erikoisjärjestelyistä huolimatta. Lopulta saan samalta hoitajalta soiton, jossa hän kertoo reseptiämme muutetun. Samoin hoitajan sanojen mukaan sairaalamme selvittää kyseisen lääkkeen reseptiasiat kuntoon yhteydenottomme perusteella. Naurahdan, kun hoitaja ihmettelee ääneen nimeltä mainitsemani apteekin vaativan reseptille vaihtokieltoa täyden Kela-korvauksen saamiseksi. Mahtoi tulla suurenakin yllätyksenä tässä vaiheessa, kun olimme puhuneet asiasta jo puhelimitsekin saman hoitajan kanssa ainakin kahdesti?

Joskus asioista ei tee tärkeää se, että niissä olisi kyse isoista rahoista (tässä tapauksessa näiden kahden lääkkeen hinnan erotus = noin 100 euroa, eli ei yhtään mitään). Joskus asiat saavat isot mittasuhteet muuta kautta. Tässä tapauksessa kyse oli paitsi periaatteesta, myös asiakkaan kunnioittamisesta ja ennen kaikkea asiakaspalvelusta. En saata uskoa, että sairaalan tai lääkärien ja apteekin välisen erimielisyyden ensisijaiseksi kärsijäksi asetetaan asiakas, potilas, joka joutuu tappelemaan oikeuksiensa puolesta. Ilmeisesti kaikkien mielestä lapsettomuudessa ei ole vielä tarpeeksi.

Niin vain asioilla on kuitenkin tapana kääntyä lopulta parhain päin, kun eteen avautuvan polun jaksaa vain karikoista ja kuralammikoista huolimatta kulkea loppuun. Seuraava jännityksen paikka onkin sitten se, millaisen vastaanoton saamme tuolta uudelta, ihanan asiantuntevalta lääkäriltämme ensimmäisessä tarkistusultrassa. Sekä tietenkin se, mitä polkumme jo häämöttävässä lopussa meitä odottaa...

Heikkoja tuloksia

Sainpas taas aikaiseksi istuttaa itseni näppiksen taakse. Edellisestä naputtelusta onkin ehtinyt kulua taas hyvä tovi: päivää vaille kolme kuukautta. Sitten taas minulla on ollut jo pitkään tunne, ettei tässä ole ollut paljon kerrottavaakaan. Mutta kokeillaan!

Tammikuisessa kirjoituksessani Lapseton hyytyy odotteluun kerroin kromosomitestien olleen helpotukseksemme negatiiviset (eli niistä ei löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää), kun taas Rouvan hyytymistekijätestien tulokset jäivät jokseenkin epäselviksi. Hyytymistekijöiden verikoe kun oli kuulemma otettu liian lähellä keskenmenoa, minkä lisäksi osa koenäytteistä oli pilaantunut matkalla – testejä kun ei tehdä samalla paikkakunnalla, vaan ne lähetetään Tampereelle asti tutkittavaksi. Ja kyllä, haluaisinpa todella vaihtaa pari sanaa tämän päätöksen tehneiden kanssa. Tuomiomme oli siis vain odottaa lisää, että Rouvasta voisi ottaa uudet verikokeet hyytymistekijöiden uusintatutkimusta varten.

Uusintakoe suoritettiin helmikuussa ja lisäodottelujen jälkeen saimme siitä myös tulokset: "Heikko negatiivinen, mutta tuloksesta ei voi sanoa vielä mitään ratkaisevaa, koska tämä testi ei ole riittävän tarkka." Ei ole riittävän tarkka? No ei tullut sitten mieleen ottaa niitä tarkempia testejä jo sen ensimmäisen rajatapaustuloksen jälkeen..? Eli Vihtori Matti ja uutta, kolmatta testiä putkeen maaliskuussa. Tällä kertaa luvassa olikin sitten tarkempi testi, joka antoi kuin antoikin negatiivisen tuloksen. Vaikka uutiset olivat erityisesti Rouvan terveyden kannalta hyviä, olin jopa salaa toivonut testin antavan positiivisen tuloksen. Näin olisimme saaneet edes jotain piinaamme selittävää, johon olisi helppo ja yksinkertainen lääke. Toisaalta olen myös helpottunut. Taisimme välttää tällä tuloksella taas yhden lisänapin Rouvan päivittäisestä lääkeannoksesta.

Tulosten saavuttua aloimme tietysti kuumeisesti odottaa tietoa toisen IVF:n aloittamisesta. Ja lopulta saimme odottamamme tiedon: esteitä hoitojen jatkamiselle ei olisi! ...paitsi että hoito sattuisi Rouvan kierron myötä sellaiseen saumaan, että todennäköisyys hoitotoimenpiteiden tarpeelle juuri pääsiäistauon aikaan olisi enemmän suuri. Niinpä niin. Mikäpä kiire tässä...

"Uskomatonta", ei tätä oikein muilla sanoilla voi enää kuvailla. On täysin, käsittämättömän ja totaalisen uskomatonta, kuinka vaikeaksi voi niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin lapsen tekeminen mennä. Ensimmäisestä keskenmenostamme on nyt reilusti yli vuosi ja toisestakin jo yli puoli vuotta. Ensimmäisestä IVF:stämme on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Tällä tahdilla ehdimme eläkkeelle ennen hoitojen loppuun saattamista, puhumattakaan lapsen saamisesta. Ja voi jestas, kuinka minua ärsyttää, suututtaa, vituttaa ja tuntuu niin pohjattoman pahalta – sekä itseni että Rouvan puolesta.

Kävimme huhtikuun alussa pistosharjoittelussa ja nyt olemme taas valtuutettuja aloittamaan pistokset, jahka kierto on oikeassa vaiheessa parin viikon kuluttua. Ja minua jännittää jo nyt. Mitä tästä taas tulee? Kuinka hoito onnistuu? Mitä vaivoja se aiheuttaa Rouvalle? Saammeko tällä kertaa munasoluja ja jos niin kuinka monta? Kuinka itse reagoin hyviin tai huonoihin uutisiin? Päässäni pyörii jo nyt kaikenlaisia ajatuksia, vaikka hoito on vasta edessäpäin.

Kävimme viikonloppuna veljeni esikoisen 1-vuotissyntymäpäivillä. Pienen arastelun jälkeen tyllerö uskaltautui leikkimään uusilla leluillaan ja oli juuri niin maailman suloisin kuin voin ikinä kuvitella ihanan kummityttöni vain olevan. Ja koko leikkiajan olisin vain halunnut kaapata tuon ihanuuden syliini ja pitää häntä siinä maailman tappiin asti. Eipähän nuo kummitytön kanssa kohtaamiset tunnu ainakaan pienentävän tarvettani saada täytettä tyhjään syliini...

Tajun ja järjen rajamailla

Välillä, tai ehkä vähän useamminkin tuntuu siltä, että meidän lapsettomuuden motto voisi olla "Vaikeimman kautta". Tällä polulla jatkoimme ainakin edellisen keskeytyneeseen keskenmenoon päättyneen raskauden jälkitoimien kanssa.

Kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen epäonnistuttua Rouvalle jouduttiin siis tekemään jälleen kaavinta raskausmaterian poistamiseksi kohdusta. Kaavinnan jälkeen Rouvan olo pysyi normaalina aina tänne asti ja tällä viikolla edessä olikin tarkastuskäynti ultrailuineen. Kuinka ollakaan, lääkäri havaitsi kohtua ultratessaan "jotain epäilyttävää". "Olisiko verisuonet kun näkyy aika voimakkaasti" ja "tuolla oikealla puolella saattaa olla hyytymä". Paremman näkymän saadakseen lääkäri päätti ruiskuttaa kohtuun nestettä ja ultrailla Rouvaa uusiksi. Hyytymäepäilyn vuoksi saimme pettymykseksemme ajan tähystykseen, jossa tilanne varmistettaisiin ja mahdollinen ylimääräinen materia saataisiin kohdusta uloa. Ja sitten alkoi tapahtua.

Lääkärin selostaessa juttujaan Rouva ilmoitti vintin pimenevän vähä vähältä ja hänet asetettiin makuulleen pyörtymisen estämiseksi. Ultrailu nesteen kanssa oli myös aiheuttanut Rouvalle kohtuullisen kovia vatsakipuja. Kun tilanne ei tuntunut odottelusta huolimatta hellittävän, siirsimme Rouvan pyörätuolissa lepotilaan sängylle makaamaan. Preoperatiivisen esitiedot ja tähystystä varten tarvittavat verikokeet tultaisiin tekemään varta vasten kyseiseen tilaan. Kyllä meillä vain on sairaalassamme hyvä palvelu! Särkylääkettä kipuihin ja heikottavaan oloon lepoa. Pahoinvointia varten oksennuskuppi viereen. Ja minä avuttomana vieressä katsomassa Rouvani kärsimystä. :-(

Siteestä huolimatta Rouva pelkäsi vuotoa, mutta päättelimme sen olevan vain tunne – kunnes huomasin verta lakanalla. Tuli kiire vessaan. Emme oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä tuona päivänä oikein tapahtui, mutta sitä tavaraahan tuli sitten Rouvasta ulos isosti. Suurin klöntti oli valehtelematta nyrkin kokoinen. Ja ei, tässä kohtaa minulla ei ole pienintäkään motivaatiota suurennella asiaa.

Miten tämä saattoi olla mahdollista? Moninkertainen määrä Cytotecia, kaavinta, ei oireita Rouvalla ja lääkärin "jokin pieni hyytymä siellä saattaa olla"-diagnoosi – ja sitten tavaraa tulee ulos pelkän ultranesteen irrottamana pelottavan paljon. Vaikka asialla ei olekaan suoranaisesti mitään tekemistä hedelmöityshoitojen kanssa, on vastaavina hetkinä usko hoitojen onnistumisiin vähintäänkin koetuksella. Miten voimme ikinä onnistua hoidoissa, jos näin yksinkertaiset perusasiat voivat mennä näin monella tapaa pieleen?

Kiitos leikkausjonojen, Rouvan tähystysaika on vasta parin viikon päästä. Toisaalta, mikäpä kiire tässä olisikaan, kun hoitojen jatkamista voidaan edes harkita vasta kuukautisten jälkeen, edessä on pian alkava sairaalan joulutauko ja lääkkeitäkään ei kannata ostaa kalenterivuoden mukaan menevän lääkekaton takia enää tämän vuoden puolella.

Tarkastuskäyntiä seuraavana päivänä Rouva sai puhelun sairaalasta: leikkausosastolla oli vapautunut seuraavalle päivälle aika, jossa tähystys voitaisiin suorittaa. Rouva paastosi seuraavan aamun ja meni sairaalalle odottamaan vuoroaan. Parin tunnin odottamisen jälkeen Rouvalle ilmoitettiin leikkausaikojen olevan sen verran aikataulusta jäljessä, että iltapäivän viimeiseksi ajaksi sijoitettu Rouvan aika oli peruttu. No kuinkas muutenkaan...

edit 27.11.2016: Verikoe olikin tähystykseen liittyvä perustutkimus.  Hyytymistekijät tutkitaan vasta tammikuussa, kun keskenmenosta on kulunut riittävästi aikaa.

Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival

Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.

Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.

Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.

Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...

Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon

Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.

Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.

Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.

Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D

Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.

Paluu lomalta: tilannekatsaus

Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...

Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).

Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).

Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:

1. Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
2. Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.

Moni arvanneekin jo, että olemme päätyneet keskustelujen jälkeen jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiomme jatkaa raskautumisyrityksiä lähiaikoina tai ainakin pyrkiä IVF-hoitoihin. Mikäli tämä vaatii lupaa lääkäriltä, joutunemme kiertämään hoitoihin niin monen lääkärin kautta, että kohdalle sattuu luvan antava tapaus. Voi kuulostaa kylmältä ja raa'alta, tiedän. Vielä kylmempää ja raaempaa on kuitenkin elää epätietoisuudessa ja ikuisen odottamisen syvässä kaivossa, josta ei näe ulospääsyä vaikka kuinka tähyilisi.

Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?

Lapsettomuus – muista lisätä siitä varaus kalenteriisi!

Terveiset Helsinkiin matkaavasta pendolinosta. Täällä minä istun, vääjäämättömästi kotiseudulta pois päin kiitäen, kun minun pitäisi olla kotona tai vähintään työmaalla jännittämässä siemennestenäytteen antamista. Kuinka absurdia. Nyt, kun tilanteemme vihdoin olisi nytkähtänyt yhden pienen, jos kohta sitäkin merkityksellisemmän askeleen eteenpäin ensimmäisen inseminaatiohoidon muodossa, sattuu Rouvan ovulaatiotesti näyttämään pelätysti positiivista juuri sinä ainoana päivänä, jolloin minun pitää olla toisella paikkakunnalla työasioissa. Huoh, pitkä huoh. Tätä syyllisyyden tuskaisaa tunnetta.

Edelliseen blogahdukseeni perustuen yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja toivoa täynnä: ovulaation lähestyminen on ollut hyvin tiedossamme ja olemme antaneet jokseenkin kaikkemme, mitä nyt asian eteen voi kuvitella tekevänsä. Onneksi, kuten aikaisemminkin saatoin jo mainitakin, touhussa on edelleen säilynyt huumori ja rentous. Ei tätä muuten jaksaisi. Ja kuinka hienoa olisikaan onnistua luomuna. :-)

Silti harmittaa, harmittaa isosti. Koska inseminaatio on käsittääkseni varsin tehokas hoitomuoto erityisesti tapauksissa, joissa ongelmana on miehen tuottaman sperman laatu, en ole oikein jaksanut innostua sen tarjoamasta avusta meidän tilanteessamme. Ensimmäisen varsinaisen hoidon aloittaminen on kuitenkin henkisesti erittäin tärkeä virstanpylväs. Se olisi jotain aitoa ja konkreettista, mitä voimme lapsettomuutemme eteen tehdä. Samalla se olisi merkittävä askel kohti (omasta mielestäni) meille paremmin osuvia hoitoja ja onnistumista. Nyt tuo askel näyttää siirtyvän taas yhdellä kuukaudella eteenpäin. Taas siksi, että aikataulumme siirtyi myös joulunajan pyhien vuoksi kuukaudella. Lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, ikuisuus lapsettomuudesta kärsivälle ja tuloksia kuumeisesti odottavalle... Mutta ei voi mitään. Elämä on, ja sitä rataa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Kävimme viime viikolla ensimmäisessä ultrassa, jossa Rouvalla todettiin kehittymässä kaksi tervettä munarakkulaa. Vaikka tämän vaiheen ultrissa onkin kyse vain rutiininomaisista tarkastuksista, pelkäsin koko aamun ja matkan sairaalaan tulevaa käyntiämme. Matkalla sain puettua tunteeni sanoiksi Rouvalle: olen alkanut pelätä kaikkia meille tehtäviä tutkimuksia. Nyt, kun olemme vielä tilassa "ei ole löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää tekijää" haluan myös pitää meidät tässä tilassa. Haluan pitää yllä aikaisemmin peräänkuuluttamaani toivoa. Ja jokaikinen kerta kun meitä, tai oikeammin tässä vaiheessa Rouvaa, tutkitaan, minussa herää pelko, että lääkäri löytää jotakin lapsen saamisen estävää. Toisaalta, kuten Rouvakin matkalla sairaalaan minulle totesi: mitä aikaisemmin selittävä tekijä/syy löytyisi, sen parempi. Ja tässä hän on täysin oikeassa. Samalla syyn löytyminen tietäisi kuitenkin myös kolausta toivolle omasta biologisesta lapsesta.

Ultran lopputulos oli siis kuitenkin pelkkää positiivista – ja kuinka paljon se antoikaan meille virtaa ja toivoa. Ehkä tässä kuussa... Hyvien uutisten lisäksi auttamattomana huonon huumorin ystävänä minulla jäi sairaalareissusta myös toisen seikan vuoksi varsin leveä virne naamalle: Sekä lääkäri että häntä avustanut hoitaja kehottivat meitä jatkamaan ovulaation lähestyessä kotiyhdyntöjä riittävän tiheillä toistoilla. Kotiyhdyntöjä. Kuinka hienosti ilmaistu! Sain juuri ja juuri hillittyä itseäni kysymästä mitä meidän tulisi tehdä, jos sattuisimme lähtemään viikonloppuna reissun päälle. Olisiko muuallayhdynnät tässä kuukautiskierron vaiheessa ehdottomasti kielletty? Entä hotelliyhdynnät? Sisältääkö kotiyhdynnät kaikki taloutemme tilat? Ja vielä teoreettisena lisäkysymyksenä: olisiko puuvajayhdyntä vielä sallitun rajoissa? Kuuluuhan se kotiimme, vaikka ei lämmitetty tila olekaan... :>

Lapsettomuuden kanssa tasapainoilu työelämässä on aiheuttanut myös omat ongelmansa. En ole vieläkään kertonut asiasta yhdellekään työkaverilleni, en edes varsin läheiseksi vuosien varrella muodostuneelle esimiehelleni tai töistäni vastaaville projektipäälliköille. Meinasin törmätä viime viikolla ensimmäistä kertaa ongelmiin salailun suhteen, kun minulle ehdotettiin koko alkuviikon viettämistä toisella paikkakunnalla työasioiden parissa. Rouvan ovulaation lähestymisen tietäen kieltäydyin vedoten omiin, henkilökohtaisiin menoihin. Onneksi vastapuolena ollut henkilö ymmärsi tilanteeni eikä velvoittanut kertomaan tarkempaa syytä esteilleni, vaikka niitä tarpeen vaatiessa esimieheni kautta lupailinkin. Upeaa huomata, kuinka joillakin on ymmärrystä henkilökohtaisten asioiden suhteen!

Aiemmin mainitsemani illanistujaiset lähestyvät. Oloni ja fiilikseni on ollut tähän asti tämän asian suhteen hyvä ja rento, olen jopa harkinnut asian ottamista esille itse nyt kun paikalle saapuvat tietävät tilanteestamme. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten ilta etenee ja miten esimerkiksi (varmuudella vain kohtuudella) nautittu alkoholi vaikuttaa omaan mielentilaani: vapauttavasti vai tunteen pintaan nostavasti. Nähtäväksi jää myös se, uskaltavatko (ja kuinka paljon) vieraat puhua yhden ystäväpariskuntamme raskaudesta.

Tällaisen tilkkutäkki-kirjoituksen loppuun voinee lisätä vielä edellisen Kurssi kohti toivoa -kirjoitukseni tavoin toisen KSML:n kirjoituksen. Seuraavassa siis kokonaisuudessaan 25.1.2015 julkaistun Sunnuntai suomalainen -osion kolumni Kirjoittamalla onnelliseksi, joka kertoo kirjoittamisen ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Toimikoon se jälleen muistutuksena niin itselleni kuin kanssablogaajillekin kirjoittamisen tärkeydestä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Haluatko tietää, kuinka tulla onnelliseksi? Vastaus on yhtä lähellä kuin lähin kynä tai tietokoneen näppäimistö – kirjoittamalla. Tutkimusten mukaan oman tarinan rehellinen kirjoittaminen on auttanut opiskelijoita valmistumaan ja pariskuntia ratkaisemaan avio-ongelmansa. Lisäksi kirjoittaminen vöhentää alakuloisuutta, parantaa terveyttä ja lisää uskoa tulevaisuuteen. Professori Timothy D. Wilsonin mukaan kirjoittaminen pakottaa ihmisiä kohtaamaan ongelmansa ja miettimään niiden ratkaisemista. Helppoa mutta vaikeaa. Siinä kun oli tuo sana rehellinen.