Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoito. Näytä kaikki tekstit
tiistai 22. joulukuuta 2015
lauantai 24. lokakuuta 2015
Odotan ristiriitaisesti ristiriitaista odottamista
Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon
Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
maanantai 26. tammikuuta 2015
Lapsettomuus – muista lisätä siitä varaus kalenteriisi!
Terveiset Helsinkiin matkaavasta pendolinosta. Täällä minä istun, vääjäämättömästi kotiseudulta pois päin kiitäen, kun minun pitäisi olla kotona tai vähintään työmaalla jännittämässä siemennestenäytteen antamista. Kuinka absurdia. Nyt, kun tilanteemme vihdoin olisi nytkähtänyt yhden pienen, jos kohta sitäkin merkityksellisemmän askeleen eteenpäin ensimmäisen inseminaatiohoidon muodossa, sattuu Rouvan ovulaatiotesti näyttämään pelätysti positiivista juuri sinä ainoana päivänä, jolloin minun pitää olla toisella paikkakunnalla työasioissa. Huoh, pitkä huoh. Tätä syyllisyyden tuskaisaa tunnetta.
Edelliseen blogahdukseeni perustuen yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja toivoa täynnä: ovulaation lähestyminen on ollut hyvin tiedossamme ja olemme antaneet jokseenkin kaikkemme, mitä nyt asian eteen voi kuvitella tekevänsä. Onneksi, kuten aikaisemminkin saatoin jo mainitakin, touhussa on edelleen säilynyt huumori ja rentous. Ei tätä muuten jaksaisi. Ja kuinka hienoa olisikaan onnistua luomuna. :-)
Silti harmittaa, harmittaa isosti. Koska inseminaatio on käsittääkseni varsin tehokas hoitomuoto erityisesti tapauksissa, joissa ongelmana on miehen tuottaman sperman laatu, en ole oikein jaksanut innostua sen tarjoamasta avusta meidän tilanteessamme. Ensimmäisen varsinaisen hoidon aloittaminen on kuitenkin henkisesti erittäin tärkeä virstanpylväs. Se olisi jotain aitoa ja konkreettista, mitä voimme lapsettomuutemme eteen tehdä. Samalla se olisi merkittävä askel kohti (omasta mielestäni) meille paremmin osuvia hoitoja ja onnistumista. Nyt tuo askel näyttää siirtyvän taas yhdellä kuukaudella eteenpäin. Taas siksi, että aikataulumme siirtyi myös joulunajan pyhien vuoksi kuukaudella. Lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, ikuisuus lapsettomuudesta kärsivälle ja tuloksia kuumeisesti odottavalle... Mutta ei voi mitään. Elämä on, ja sitä rataa.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Kävimme viime viikolla ensimmäisessä ultrassa, jossa Rouvalla todettiin kehittymässä kaksi tervettä munarakkulaa. Vaikka tämän vaiheen ultrissa onkin kyse vain rutiininomaisista tarkastuksista, pelkäsin koko aamun ja matkan sairaalaan tulevaa käyntiämme. Matkalla sain puettua tunteeni sanoiksi Rouvalle: olen alkanut pelätä kaikkia meille tehtäviä tutkimuksia. Nyt, kun olemme vielä tilassa "ei ole löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää tekijää" haluan myös pitää meidät tässä tilassa. Haluan pitää yllä aikaisemmin peräänkuuluttamaani toivoa. Ja jokaikinen kerta kun meitä, tai oikeammin tässä vaiheessa Rouvaa, tutkitaan, minussa herää pelko, että lääkäri löytää jotakin lapsen saamisen estävää. Toisaalta, kuten Rouvakin matkalla sairaalaan minulle totesi: mitä aikaisemmin selittävä tekijä/syy löytyisi, sen parempi. Ja tässä hän on täysin oikeassa. Samalla syyn löytyminen tietäisi kuitenkin myös kolausta toivolle omasta biologisesta lapsesta.
Ultran lopputulos oli siis kuitenkin pelkkää positiivista – ja kuinka paljon se antoikaan meille virtaa ja toivoa. Ehkä tässä kuussa... Hyvien uutisten lisäksi auttamattomana huonon huumorin ystävänä minulla jäi sairaalareissusta myös toisen seikan vuoksi varsin leveä virne naamalle: Sekä lääkäri että häntä avustanut hoitaja kehottivat meitä jatkamaan ovulaation lähestyessä kotiyhdyntöjä riittävän tiheillä toistoilla. Kotiyhdyntöjä. Kuinka hienosti ilmaistu! Sain juuri ja juuri hillittyä itseäni kysymästä mitä meidän tulisi tehdä, jos sattuisimme lähtemään viikonloppuna reissun päälle. Olisiko muuallayhdynnät tässä kuukautiskierron vaiheessa ehdottomasti kielletty? Entä hotelliyhdynnät? Sisältääkö kotiyhdynnät kaikki taloutemme tilat? Ja vielä teoreettisena lisäkysymyksenä: olisiko puuvajayhdyntä vielä sallitun rajoissa? Kuuluuhan se kotiimme, vaikka ei lämmitetty tila olekaan... :>
Lapsettomuuden kanssa tasapainoilu työelämässä on aiheuttanut myös omat ongelmansa. En ole vieläkään kertonut asiasta yhdellekään työkaverilleni, en edes varsin läheiseksi vuosien varrella muodostuneelle esimiehelleni tai töistäni vastaaville projektipäälliköille. Meinasin törmätä viime viikolla ensimmäistä kertaa ongelmiin salailun suhteen, kun minulle ehdotettiin koko alkuviikon viettämistä toisella paikkakunnalla työasioiden parissa. Rouvan ovulaation lähestymisen tietäen kieltäydyin vedoten omiin, henkilökohtaisiin menoihin. Onneksi vastapuolena ollut henkilö ymmärsi tilanteeni eikä velvoittanut kertomaan tarkempaa syytä esteilleni, vaikka niitä tarpeen vaatiessa esimieheni kautta lupailinkin. Upeaa huomata, kuinka joillakin on ymmärrystä henkilökohtaisten asioiden suhteen!
Aiemmin mainitsemani illanistujaiset lähestyvät. Oloni ja fiilikseni on ollut tähän asti tämän asian suhteen hyvä ja rento, olen jopa harkinnut asian ottamista esille itse nyt kun paikalle saapuvat tietävät tilanteestamme. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten ilta etenee ja miten esimerkiksi (varmuudella vain kohtuudella) nautittu alkoholi vaikuttaa omaan mielentilaani: vapauttavasti vai tunteen pintaan nostavasti. Nähtäväksi jää myös se, uskaltavatko (ja kuinka paljon) vieraat puhua yhden ystäväpariskuntamme raskaudesta.
Tällaisen tilkkutäkki-kirjoituksen loppuun voinee lisätä vielä edellisen Kurssi kohti toivoa -kirjoitukseni tavoin toisen KSML:n kirjoituksen. Seuraavassa siis kokonaisuudessaan 25.1.2015 julkaistun Sunnuntai suomalainen -osion kolumni Kirjoittamalla onnelliseksi, joka kertoo kirjoittamisen ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Toimikoon se jälleen muistutuksena niin itselleni kuin kanssablogaajillekin kirjoittamisen tärkeydestä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Edelliseen blogahdukseeni perustuen yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja toivoa täynnä: ovulaation lähestyminen on ollut hyvin tiedossamme ja olemme antaneet jokseenkin kaikkemme, mitä nyt asian eteen voi kuvitella tekevänsä. Onneksi, kuten aikaisemminkin saatoin jo mainitakin, touhussa on edelleen säilynyt huumori ja rentous. Ei tätä muuten jaksaisi. Ja kuinka hienoa olisikaan onnistua luomuna. :-)
Silti harmittaa, harmittaa isosti. Koska inseminaatio on käsittääkseni varsin tehokas hoitomuoto erityisesti tapauksissa, joissa ongelmana on miehen tuottaman sperman laatu, en ole oikein jaksanut innostua sen tarjoamasta avusta meidän tilanteessamme. Ensimmäisen varsinaisen hoidon aloittaminen on kuitenkin henkisesti erittäin tärkeä virstanpylväs. Se olisi jotain aitoa ja konkreettista, mitä voimme lapsettomuutemme eteen tehdä. Samalla se olisi merkittävä askel kohti (omasta mielestäni) meille paremmin osuvia hoitoja ja onnistumista. Nyt tuo askel näyttää siirtyvän taas yhdellä kuukaudella eteenpäin. Taas siksi, että aikataulumme siirtyi myös joulunajan pyhien vuoksi kuukaudella. Lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, ikuisuus lapsettomuudesta kärsivälle ja tuloksia kuumeisesti odottavalle... Mutta ei voi mitään. Elämä on, ja sitä rataa.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Kävimme viime viikolla ensimmäisessä ultrassa, jossa Rouvalla todettiin kehittymässä kaksi tervettä munarakkulaa. Vaikka tämän vaiheen ultrissa onkin kyse vain rutiininomaisista tarkastuksista, pelkäsin koko aamun ja matkan sairaalaan tulevaa käyntiämme. Matkalla sain puettua tunteeni sanoiksi Rouvalle: olen alkanut pelätä kaikkia meille tehtäviä tutkimuksia. Nyt, kun olemme vielä tilassa "ei ole löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää tekijää" haluan myös pitää meidät tässä tilassa. Haluan pitää yllä aikaisemmin peräänkuuluttamaani toivoa. Ja jokaikinen kerta kun meitä, tai oikeammin tässä vaiheessa Rouvaa, tutkitaan, minussa herää pelko, että lääkäri löytää jotakin lapsen saamisen estävää. Toisaalta, kuten Rouvakin matkalla sairaalaan minulle totesi: mitä aikaisemmin selittävä tekijä/syy löytyisi, sen parempi. Ja tässä hän on täysin oikeassa. Samalla syyn löytyminen tietäisi kuitenkin myös kolausta toivolle omasta biologisesta lapsesta.
Ultran lopputulos oli siis kuitenkin pelkkää positiivista – ja kuinka paljon se antoikaan meille virtaa ja toivoa. Ehkä tässä kuussa... Hyvien uutisten lisäksi auttamattomana huonon huumorin ystävänä minulla jäi sairaalareissusta myös toisen seikan vuoksi varsin leveä virne naamalle: Sekä lääkäri että häntä avustanut hoitaja kehottivat meitä jatkamaan ovulaation lähestyessä kotiyhdyntöjä riittävän tiheillä toistoilla. Kotiyhdyntöjä. Kuinka hienosti ilmaistu! Sain juuri ja juuri hillittyä itseäni kysymästä mitä meidän tulisi tehdä, jos sattuisimme lähtemään viikonloppuna reissun päälle. Olisiko muuallayhdynnät tässä kuukautiskierron vaiheessa ehdottomasti kielletty? Entä hotelliyhdynnät? Sisältääkö kotiyhdynnät kaikki taloutemme tilat? Ja vielä teoreettisena lisäkysymyksenä: olisiko puuvajayhdyntä vielä sallitun rajoissa? Kuuluuhan se kotiimme, vaikka ei lämmitetty tila olekaan... :>
Lapsettomuuden kanssa tasapainoilu työelämässä on aiheuttanut myös omat ongelmansa. En ole vieläkään kertonut asiasta yhdellekään työkaverilleni, en edes varsin läheiseksi vuosien varrella muodostuneelle esimiehelleni tai töistäni vastaaville projektipäälliköille. Meinasin törmätä viime viikolla ensimmäistä kertaa ongelmiin salailun suhteen, kun minulle ehdotettiin koko alkuviikon viettämistä toisella paikkakunnalla työasioiden parissa. Rouvan ovulaation lähestymisen tietäen kieltäydyin vedoten omiin, henkilökohtaisiin menoihin. Onneksi vastapuolena ollut henkilö ymmärsi tilanteeni eikä velvoittanut kertomaan tarkempaa syytä esteilleni, vaikka niitä tarpeen vaatiessa esimieheni kautta lupailinkin. Upeaa huomata, kuinka joillakin on ymmärrystä henkilökohtaisten asioiden suhteen!
Aiemmin mainitsemani illanistujaiset lähestyvät. Oloni ja fiilikseni on ollut tähän asti tämän asian suhteen hyvä ja rento, olen jopa harkinnut asian ottamista esille itse nyt kun paikalle saapuvat tietävät tilanteestamme. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten ilta etenee ja miten esimerkiksi (varmuudella vain kohtuudella) nautittu alkoholi vaikuttaa omaan mielentilaani: vapauttavasti vai tunteen pintaan nostavasti. Nähtäväksi jää myös se, uskaltavatko (ja kuinka paljon) vieraat puhua yhden ystäväpariskuntamme raskaudesta.
Tällaisen tilkkutäkki-kirjoituksen loppuun voinee lisätä vielä edellisen Kurssi kohti toivoa -kirjoitukseni tavoin toisen KSML:n kirjoituksen. Seuraavassa siis kokonaisuudessaan 25.1.2015 julkaistun Sunnuntai suomalainen -osion kolumni Kirjoittamalla onnelliseksi, joka kertoo kirjoittamisen ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Toimikoon se jälleen muistutuksena niin itselleni kuin kanssablogaajillekin kirjoittamisen tärkeydestä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Haluatko tietää, kuinka tulla onnelliseksi? Vastaus on yhtä lähellä kuin lähin kynä tai tietokoneen näppäimistö – kirjoittamalla. Tutkimusten mukaan oman tarinan rehellinen kirjoittaminen on auttanut opiskelijoita valmistumaan ja pariskuntia ratkaisemaan avio-ongelmansa. Lisäksi kirjoittaminen vöhentää alakuloisuutta, parantaa terveyttä ja lisää uskoa tulevaisuuteen. Professori Timothy D. Wilsonin mukaan kirjoittaminen pakottaa ihmisiä kohtaamaan ongelmansa ja miettimään niiden ratkaisemista. Helppoa mutta vaikeaa. Siinä kun oli tuo sana rehellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)