Jakaantumisen vaikeus

Niin vierähti taas kuukausi lapsettomuustaivaltamme. Tapahtunut sitten viime kerran jälkeen: emme saaneet siirtoa edelliseen kiertoon, koska lääkäri ei ehtinyt konsultoida meitä edellisen siirron negatiivisen tuloksen jälkeen ennen Rouvan uuden kierron alkua. Niinpä jouduimme pitämään taas yhden täysin turhalta tuntuneen välikierron. Eipä ole ollut vaikea päätös lähteä vaatimaan loppuja siirtoja lääkkeellisinä.

Ja tänään se sitten koitti, hoitojemme elinkaaren kuudennen PASin aika. Ja kuten odottaa saattaa, jatkoimme "Lapsettomuuden ongelmat – kerää koko sarja!"-kokoelmamme kartuttamista. Kaikki näytti jälleen jotenkin lupaavalta ja toiveikkaalta, kunnes Rouva laittoi aamusta viestin: "Kaksi sulatettu, selvinneet siitä, mutta eivät ole jatkaneet jakautumista eli ei kumpikaan siirtokelpoinen." "Voi v###u, voi v###n v###n v##u" – ainoat sanat, jotka päässäni tuolla hetkellä soivat. En ollutkaan muistanut, että tämähän se oli vielä tosiaan kokeilematta. On tämä polkumme ollut kyllä niin uskomattoman kivinen ja kuoppainen, ettei kaikkea koettua pettymystä voi enää edes oikein sanoin kuvailla. Tämäkin paska piti sitten vielä kokea.

Onneksi klinikka oli reagoinut tilanteeseen nopeasti ja ottanut yhden alkion lisää sulamaan – ja tämä tapaus oli ollut sitten "oikein hyvän näköinen", vaikka totuushan on, ettei sen jakautumista ole enää sulattamisen jälkeen voitu todeta. Mutta ainakin se oli selvinnyt sulatuksesta, joten saimme sitten kuitenkin siirron aikaiseksi. Karu totuus numero yksi on kuitenkin se, että siirto saattoi ihan yhtä hyvin olla turha, mikäli sulatettu kolmaskin alkio jatkaa jakautumista yhtä laiskasti kuin kaksi edellisenä päivänä sulatettua tapausta. Klinikka oli kertonut jatkavansa myös noiden kahden muun viljelemistä siltä varalta, että niiden jakautuminen lähtisi vielä käyntiin ja alkiot saataisiin pakastettua uudelleen. Itse en kyllä jaksa pitää edes sormia ristissä tämän varalle.

Karu totuus numero kaksi on puolestaan se, että tämän episodin jälkeen meillä on pakkasessa tasan kaksi alkiota – mikä tarkoittaa meidän statseilla sitä, että siitä saadaan aikaiseksi joko yksi tai nolla PASia meidän molempien sukusoluja käyttäen. Tajusin itse vasta tänään, että yhtä lukuun ottamatta kaikissa muissa PASeissa kahdesta sulatetusta alkiosta vain toinen on selvinnyt. Ehkäpä meillä on siis sittenkin ollut matkassa myös paljon hyvää tuuria, että olemme saaneet noinkin paljon siirtoja aikaiseksi? Kato on silti ollut kova, liian kova. Mahdollisuutemme saada biologinen lapsi alkaa lähetä nollaa. Ja sitten kuitenkin se on jotain, mikä pitäisi saada käsiteltyä muutaman seuraavan kuukauden sisällä prosessin jatkamiseksi. On tämä vaan touhua.

Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus

Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.

Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti

Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.

Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.

Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.

"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.

Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.

Rivi seitsemän oikein on

Tuskaa, pelkkää tuskaa. Sitä oli viimeisen julkisrahoitteisen IVF:mme punktio pari viikkoa sitten. Tämä kolmas IVF oli pitkälti ensimmäisen hoitokierroksemme kaltainen: lääkkeillä oli hyvä ja vahva vaste ja niinpä follikkeleja kertyi huima määrä. Niitä oli kertynyt jopa niin paljon, että pitkään ja kivuliaasti edenneen punktion aikana sitä suorittanut lääkärikin meni sekaisin laskuissaan. Muistelen heidän kuitenkin puhuneen paristakymmenestä munarakkulasta per puoli. Oli siinä taas Rouvalla kestämistä – ja minulla vierestä seuraamista. Eikö tämä voisi olla jo ohi?, ehdin ajatella moneen kertaan. Toisaalta punktio toi hetkellisen helpotuksen Rouvan punktiota edeltävänä yönä alkaneeseen tuskaan, kun hänen olotilansa alkoi käydä ensimmäisen IVF-kierroksen malliin sietämättömäksi.

Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.

Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.

Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.

Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.

Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).

No: viisi

Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...

Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?

Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.

Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.

Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.

Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?

Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...

Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Huomenna päivä uus tai toinen eilinen

Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.


Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.


Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.

Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...

Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.

Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.

Meno kesken keskenmenomenon

Tärkeimmät ensin: lämmin kiitos kaikille osaa ottaneille ja tsempit lähettäneille. Vaikka Pippurin sanoin "tuossa tilanteessa ei lohduta mikään", antavat empaattiset sanat ja vertaisten lohdutukset silti omanlaistaan lämmön tunnetta sydämeen: me emme ole ainoita, joille on käynyt näin ja muutkin ovat tästä selvinneet. Mutta kyllähän tässä sitä selviämistä riittääkin.

Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.

Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.

Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.

Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!

Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.

Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.

Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.

Odotan ristiriitaisesti ristiriitaista odottamista

Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.

Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.

Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!

Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.

Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.

Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.

Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.

Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?

Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.