En juhli merkkipäiväänne

Oho, kylläpä vierähti uuden tekstin aikaansaamisen kanssa. Noh, ehkäpä näin isänpäivänä onkin sitten oikea hetki taas blogahtaa tuoreimmat kuulumiset.

Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...

Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.

Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.

Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?

Huomenna päivä uus tai toinen eilinen

Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.


Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.


Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.

Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...

Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.

Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.