Rivi seitsemän oikein on

Tuskaa, pelkkää tuskaa. Sitä oli viimeisen julkisrahoitteisen IVF:mme punktio pari viikkoa sitten. Tämä kolmas IVF oli pitkälti ensimmäisen hoitokierroksemme kaltainen: lääkkeillä oli hyvä ja vahva vaste ja niinpä follikkeleja kertyi huima määrä. Niitä oli kertynyt jopa niin paljon, että pitkään ja kivuliaasti edenneen punktion aikana sitä suorittanut lääkärikin meni sekaisin laskuissaan. Muistelen heidän kuitenkin puhuneen paristakymmenestä munarakkulasta per puoli. Oli siinä taas Rouvalla kestämistä – ja minulla vierestä seuraamista. Eikö tämä voisi olla jo ohi?, ehdin ajatella moneen kertaan. Toisaalta punktio toi hetkellisen helpotuksen Rouvan punktiota edeltävänä yönä alkaneeseen tuskaan, kun hänen olotilansa alkoi käydä ensimmäisen IVF-kierroksen malliin sietämättömäksi.

Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.

Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.

Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.

Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.

Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).