Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.
Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...
Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.
Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?
Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.
Olen todella pahoillani, että olette joutuneet rämpimään lapsettomuuden kanssa niin kauan. Elämän tärkein asia ulkoistetaan muiden käsiin. Itse on vaan hoitojen kohde.
VastaaPoistaKun meidän täysiaikainen ja terve ivf-tyttäremme kuoli synnytyksessä, raskaaksitulon kaipuu muuttui lähes pakkomielteiseksi. Kahlasin nettiä ja löysin muutamia Facebookryhmiä, joissa uskottiin, että omilla toimilla (ruokavalio, kemikaalin Jorman karsiminen, rentoutuminen) voi vaikuttaa munasolujen laatuun. Lisäksi juoksin vyöhyketerapeutilla, akupuntiossa ym. En tiedä, oliko näistä asioista lopulta hyötyä, mutta se toi hallinnan tunnetta. En ollut enää ainoastaan lääkäreiden armoilla, vaan saatoin itse edistää vauvahaavetta. (Jos kiinnostaa kannattaa käydä vilkuilemassa facessa Creating your fertile life ja Fertile mindset with Sarah Holland)
Voimia tähän hoitokertaan! Ja tuskin siitä asioiden vatvomisesta haittaakaan on. Voihan sitä koittaa?
Kiitokset kommentista. Me on yritetty kovasti pysyä näiden asioiden kanssa maan pinnalla. Tarkoituksena ei ole siis tuomita tai epäillä, vaan vain todeta, että juuri meillä ei oikein usko ja sitä myötä innostus riitä kokeilemaan mitään ns. vaihtoehtoista lähestymistapaa asioiden edistämiseksi. Ymmärrän kyllä hyvin tuon pointin, joka kertomuksesi takaa löytyy. Meillä asioitten omaehtoinen edistäminen on tarkoittanut lähinnä terveellistä ravintoa (ja elämäntapoja), liikuntaa sekä (raskaana oleville tai raskautta yrittäville tarkoitetun) monivitamiiinivalmisteen käyttöä. Kerran taisi Rouva käydä pari vuotta sitten vyöhyketerapiassa lahjakortin kautta, mutta kun se ei aiheuttanut mitään muutoksia olossa suuntaan tai toiseen, ovat lahjakortit suuntautuneet sittemmin aidosti oloa parempaan suuntaan muuttavaan perinteiseen niska-hartiahierontaan.
PoistaJuu, ymmärrän hyvin. Olen itsekin aina uskonut tiukkaan tieteeseen, mutta lapsen kuolema jälkeen hoidot ja lapsettomuussuo tuntuivat niin loputtomalta, että annoin myös vaihtoehtohoidoille mahdollisuuden.
PoistaTerveellinen ruokavalio ja hieronta on juuri hyviä asioita! Meille ainakin sairaalassa suositeltiin Välimeren ruokavaliota ja hierontaa. Oletteko kysyneet hoitavalla tahollanne alkioliimasta ja kohdun limakalvon rapsuttamisesta? Voivat edistää alkion kiinnittymistä. Toivon kovasti onnea teille tulevaan passiin!