Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus

Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.

Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti

Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.

Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.

Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.

"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.

Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.

Minun ongelmani eivät ole todellisia

Turhaan napsi Rouva Zumenoneja syyskuussa, kun saimme mr. Murphyn vieraaksemme. Kyllä, kaikki voi todellakin mennä pieleen, jos se on ylipäätään vähänkään mahdollista. Saimme tarkistusultrassa yllättäviä, jopa hetkauttavia uutisia, kun lääkäri kertoi kohdussa olevan jotakin epänormaalia. Pahimmat pelkoni löysivät välittömästi tiensä samanaikaisesti sekä tajuntaani että vatsan pohjaani: nytkö meistä tuli sitten lopullisesti lapsettomia? Ei sentään, ei ainakaan vielä. Ultra kertoi kohdussa olevan nestettä, eikä limakalvokaan ollut (taas vaihteeksi) kovinkaan paksu. Rouvan edelliset kuukautiset olivat olleet (taas vaihteeksi) hieman erikoiset, millä voisi olla jotain tekemistä tuon mystisen nesteen kanssa. Parin päivän päähän varattu uusintaultra antoikin sitten lopullisen tuomion: ei PASia tähän (lääkkeelliseen) kiertoon, vaan aika tähystykseen. Tähystyksessä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään mitään erikoista – mistä en osaa vieläkään päättää, onko se hyvä vai huono asia. Lähes viisi ja puoli vuotta lapsitoiveen syntymisen jälkeen olemme edelleen selittämättömästi lapsettomia.

Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.

Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.

"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...

Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?

Miksi minulle on käynyt näin?

Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi

Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.

Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...

Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:


Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.

Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti  myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.

Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.

Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.

Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.

Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen

[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.

Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.

Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.

Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.

Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.

Kipuilua onnen hetkellä

[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]

Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.

Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.

Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)

Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet  – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.

P niin kuin...

[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]

Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.

Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.

Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.

Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?

Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.

Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.

Limbo, taso 12: riman korkeus n. 5cm

Tiedän, takana on taas kolme viikkoa taas hiljaiseloa. En oikea osaa sanoa, onko kirjoittamattomuus johtunut enemmän aikaansaamattomuudestani vai siitä, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ehkä vähän molemmista? Toki oman veronsa ovat vaatineet myös uusi työpaikka, uudet työtehtävät ja uudet vastuut, jotka otin vastaan kuukausi takaperin. Ajoitus tuon ratkaisun suhteen oli kyllä sinänsä hyvä, että päivät ja viikot ovat menneet kuin siivillä konsanaan: paljon uutta ja ihmeellistä töissä ja siihen päälle liikunnat iltapäivälle / alkuillalle, niin loppuilta on sitten mennytkin voipuneena Rouvan kainalossa kotisohvalla.

Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).

Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.

Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.

Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.

Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.

Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

Tee niinku testi ja toinen ja tripla

Nyt se on sitten semivirallista: olemme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä ihan virallisesti raskaana. Pakko se on nyt uskoa, vaikka välillä se on edelleen hyvin, hyvin vaikeaa.

Julkaisin juuri muutamia päiviä sitten kirjoittamani blogitekstin PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?, jonka kirjoittamisen jälkeen todella suuntasimme apteekkiin. Ja koska hyvää kannattaa odottaa, päätimme tehdä lisätestit vasta seuraavana aamuna oikeaoppisesti Rouvan aamuvirtsasta. Huvitti, kun päätimme olla kyselemättä neuvoja apteekin henkilökunnalta, jotka taisivat käydä tiedustelemassa avuntarvettamme jopa kolme kertaa. Enpä osannut peitellä iloani ja naama leveässä virneessä sanoimme pärjäävämme ihan omine apuinemme. Arvoimme hyllystä sitten mukaan kaikkein halvimman sekä yhden kalliimmasta päästä olevan patterillisen testin. Sitten pääsimmekin taas vaihteeksi piinailemaan illan ja yön ajaksi testihetkeä...

Ja niinhän siinä kävi, että viikonlopusta huolimatta heräsimme molemmat jo kukon pieraisun aikaan testejä tekemään. Ohjeet luettiin perinteisesti tarkasti ja tikkujen lillutusajatkin piti katsoa oikein kellosta sekunnilleen oikeiksi. Vaikka halvin RFSU:n liuskatestin piti olla testeistä herkin, oli sen tulos oikeastaan vielä edellistä päivääkin haaleampi haamuviiva:
 

Rouvan kanssa sovitusta huolimatta en vain osannut olla vilkuilematta testejä kohti piinallisia kolmea minuuttia, jonka testit valmistuivat. Mielessä kävi jo paljon ja kaikenlaista, koska silmäni osuivat vain tähän halvempaan testiin ja tulosviiva oli niin haalea. Mutta sitten... kun kolme minuuttia oli kulunut ja testejä sai katsoa ihan luvan kanssa ja huolella, alkoi päässä pyöriä. Kuinka paljon yksi maaginen sana voikaan ihmiselle merkitä:
 

Jotenkin vasta Clearblue-testin tuloksen luettuani sain ensimmäisen kerran oikeasti kiinni siitä ajatuksesta, että olemme vihdoin, 3,5 vuoden yrittämisen jälkeen saaneet aikaiseksi ensimmäisen positiivisen raskaustestimme. Kuin lekalla lyöden pääni tyhjeni kertaheitolla kaikesta muusta ja tunnekuohu oli valtava. En kyennyt muuhun kuin murtua ja antaa itkun tulla Rouvan olkapäähän nojaten. Nyt alettiin siis vihdoin päästä melko lähelle sitä, miltä olin kuvitellutkin raskausuutisen tuntuvan ja mitä se saisikaan minussa aikaan. Onhan siinä kyllä samalla myös jotain kieroa, että tämä kaikki tapahtuu yleensä vessassa ja tarinan päähenkilö istuu vieläpä usein pytyllä...

Pari päivää testien jälkeen käytin Rouvaa sitten verikokeissa, joista saimme alkaneelle raskaudelle viimeisen varmistuksen: Rouvan HCG-arvo oli yli 500:n – tosin asiaan perehdyttyämme totesimme HCG-arvojen olevan vain suuntaa-antavia, jos sitäkään. Viimeiset päivät ovatkin sitten menneet raskautta, sen vaiheita ja esim. ravintorajoitteita avaavien nettisivujen selailun ja asioiden pohdiskelujen parissa. Jos IVF-hoidon ja PAS:n jälkeinen aika oli piinailua, niin nythän se todellinen piinailu onkin sitten vasta alkanut. Varhaisultraan on aikaa n. kolme viikkoa ja riskiviikkojakin on jäljellä vielä yli puolet. Mutta olkoon, en valita! Voin seistä riskiviikot vaikka päälläni, jos siitä on yhtään iloa raskauden kannalta. On tämä vain sen verran hurja tilanne!

Seuraava luonteva kysymys lieneekin sitten: mitäs blogilleni nyt tapahtuu. En osaa antaa tähän mitään varmaa vastausta – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jatkan blogin kirjoittamista ainakin jonkin aikaa pyrkien keskittymään kirjoituksissani nimenomaan lapsettomuuteen. Olkoonkin, että alkanut raskaus on luonnollinen osa sitä. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, tulen olemaan lapseton koko ikäni eikä kaikki 3,5 vuoden aikana kokemani tule koskaan lähtemään minusta pois, vaan lapsettomuus on osa minua nyt ja aina. Jos raskaus jatkuu normaalisti ja se johtaa lapsen saamiseen, tulen olemaan lapsellinen lapseton. Yhtä elämäni suurinta kriisiä, ellei jopa sitä kaikkein suurinta, ei edes syntynyt lapsi voi pyyhkiä minusta pois.

PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?

[Kirjoitus julkaistu muutamia päiviä sen kirjoittamisen jälkeen tekstiä muuttamatta, päivämäärää rukaten]

Epäusko. Ei sitä voi oikein muillakaan sanoilla kuvata. Tänä aamuna (kirjoituspäivä ei ole julkaisupäivä) teimme meidän ensimmäistä kertaa orastavasti positiivisen raskaustestin.

Tätä kirjoittaessa elämme piinapäivää 12. Ja mitä piinaa kuluneet päivät ovatkaan olleet. Vaikka kuinka olen yrittänyt pitää ajatukset muualla ja jättää Rouvan tuntemuspohdinnat sikseen, ei mahdollista raskautta tai edessä olevaa pettymys ole saanut suljettua täysin pois mielestä. Ja niitä pohdintoja on hillitsemisyrityksistäni huolimatta lipsahdellut. Milloin alavatsaa on vihlonut ja on tuntunut menkkamaisia oireita tai aamulla on tullut heräämisen jälkeen outoa lievää, mutta silti tuntuvaa pahaa oloa ja kuvotusta. Ja kaikelle tälle olen yrittänyt suorastaan keksimällä keksiä muita syitä kuin raskaus.

Kuten viime kerralla kirjoitin, Rouva on googletellut pitkin Pasi-projektia PAS:n etenemisestä ja vaiheista sekä lueskellut paljon nettifoorumeilta piinaviikkojen aikaisista tuntemuksista sekä erityisesti viimeaikoina raskaustesteistä ja niiden antamista tuloksista. Antamansa selvityksen mukaisesti tulimme siihen johtopäätökseen, että tässä vaiheessa (pp 12) jo ns. haamuviiva olisi kirjaimellisesti positiivinen merkki mahdollisesta raskaudesta. Ja tässäpä se nyt sitten tulee:

"Mitä? Voiko se olla..? Haamuplussa! Miks me hankittiin vain yksi testi?!"

Tiedetään, eihän se vielä kummoinenkaan viiva ole, mutta haamu nyt kuitenkin! Ja tässä ollaan jälleen tilanteessa "olemme lähempänä raskautta kuin koskaan aikaisemmin". Eli kuten arvata saattaa, niin itkuhan tuota tuijotellessa pääsi. Voisiko vihdoin olla meidän vuoromme? Voiko tämä oikeasti olla nyt tapahtumassa?

Kuten arvata saattaa, tänään lienee sitten pakko hakea pari lisätestiä huomisaamuksi ja ihmetellä asiaa vielä uudemman kerran ennen parin päivästä päästä edessä olevaa verikoetta. Olimme hyvin yksimielisiä siitä, että haluamme saada asiasta mahdollisimman tarkan tiedon ennen virallista tulosta. Rivien välistä voinee lukea pettymyksen pelon määrän. On helpompaa pettyä, masentua ja surra kotona kuin saada tieto vasten kasvoja töissä työkavereiden edessä. Ja toimiihan tämä myös toisinpäin...

Olen moneen otteeseen hieman itseltänikin salaa kuvitellut sen tilanteen, kun saamme tehtyä positiivisen raskaustestin. Mielikuvissani tämä ihme tallennetaan elokuvamaisesti alusta loppuun videolle ja kyyneleet virtaavat pitkin minun ja Rouvan poskia. Olipa tämän aamun testi aidosti positiivinen tai ei, niin eihän se tilanne kyllä ihan suunnitellusti mennyt. Mutta eipä kyllä toisaalta harmitakaan, jos tuo viiva vain pysyy tulevissakin testeissä – mieluusti nykyistä vahvempana. Taidammepa suoriutua tästä seuraavaksi sinne apteekkiin... :-)

PAS - Piina Alkaa Siitä

Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.

Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D

Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.

Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.

Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.

Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.