Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

Kannattaako näitä laskea?

Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.

Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.

Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.

Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.

Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.

Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?

...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?

Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu

Tee niinku testi ja toinen ja tripla

Nyt se on sitten semivirallista: olemme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä ihan virallisesti raskaana. Pakko se on nyt uskoa, vaikka välillä se on edelleen hyvin, hyvin vaikeaa.

Julkaisin juuri muutamia päiviä sitten kirjoittamani blogitekstin PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?, jonka kirjoittamisen jälkeen todella suuntasimme apteekkiin. Ja koska hyvää kannattaa odottaa, päätimme tehdä lisätestit vasta seuraavana aamuna oikeaoppisesti Rouvan aamuvirtsasta. Huvitti, kun päätimme olla kyselemättä neuvoja apteekin henkilökunnalta, jotka taisivat käydä tiedustelemassa avuntarvettamme jopa kolme kertaa. Enpä osannut peitellä iloani ja naama leveässä virneessä sanoimme pärjäävämme ihan omine apuinemme. Arvoimme hyllystä sitten mukaan kaikkein halvimman sekä yhden kalliimmasta päästä olevan patterillisen testin. Sitten pääsimmekin taas vaihteeksi piinailemaan illan ja yön ajaksi testihetkeä...

Ja niinhän siinä kävi, että viikonlopusta huolimatta heräsimme molemmat jo kukon pieraisun aikaan testejä tekemään. Ohjeet luettiin perinteisesti tarkasti ja tikkujen lillutusajatkin piti katsoa oikein kellosta sekunnilleen oikeiksi. Vaikka halvin RFSU:n liuskatestin piti olla testeistä herkin, oli sen tulos oikeastaan vielä edellistä päivääkin haaleampi haamuviiva:
 

Rouvan kanssa sovitusta huolimatta en vain osannut olla vilkuilematta testejä kohti piinallisia kolmea minuuttia, jonka testit valmistuivat. Mielessä kävi jo paljon ja kaikenlaista, koska silmäni osuivat vain tähän halvempaan testiin ja tulosviiva oli niin haalea. Mutta sitten... kun kolme minuuttia oli kulunut ja testejä sai katsoa ihan luvan kanssa ja huolella, alkoi päässä pyöriä. Kuinka paljon yksi maaginen sana voikaan ihmiselle merkitä:
 

Jotenkin vasta Clearblue-testin tuloksen luettuani sain ensimmäisen kerran oikeasti kiinni siitä ajatuksesta, että olemme vihdoin, 3,5 vuoden yrittämisen jälkeen saaneet aikaiseksi ensimmäisen positiivisen raskaustestimme. Kuin lekalla lyöden pääni tyhjeni kertaheitolla kaikesta muusta ja tunnekuohu oli valtava. En kyennyt muuhun kuin murtua ja antaa itkun tulla Rouvan olkapäähän nojaten. Nyt alettiin siis vihdoin päästä melko lähelle sitä, miltä olin kuvitellutkin raskausuutisen tuntuvan ja mitä se saisikaan minussa aikaan. Onhan siinä kyllä samalla myös jotain kieroa, että tämä kaikki tapahtuu yleensä vessassa ja tarinan päähenkilö istuu vieläpä usein pytyllä...

Pari päivää testien jälkeen käytin Rouvaa sitten verikokeissa, joista saimme alkaneelle raskaudelle viimeisen varmistuksen: Rouvan HCG-arvo oli yli 500:n – tosin asiaan perehdyttyämme totesimme HCG-arvojen olevan vain suuntaa-antavia, jos sitäkään. Viimeiset päivät ovatkin sitten menneet raskautta, sen vaiheita ja esim. ravintorajoitteita avaavien nettisivujen selailun ja asioiden pohdiskelujen parissa. Jos IVF-hoidon ja PAS:n jälkeinen aika oli piinailua, niin nythän se todellinen piinailu onkin sitten vasta alkanut. Varhaisultraan on aikaa n. kolme viikkoa ja riskiviikkojakin on jäljellä vielä yli puolet. Mutta olkoon, en valita! Voin seistä riskiviikot vaikka päälläni, jos siitä on yhtään iloa raskauden kannalta. On tämä vain sen verran hurja tilanne!

Seuraava luonteva kysymys lieneekin sitten: mitäs blogilleni nyt tapahtuu. En osaa antaa tähän mitään varmaa vastausta – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jatkan blogin kirjoittamista ainakin jonkin aikaa pyrkien keskittymään kirjoituksissani nimenomaan lapsettomuuteen. Olkoonkin, että alkanut raskaus on luonnollinen osa sitä. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, tulen olemaan lapseton koko ikäni eikä kaikki 3,5 vuoden aikana kokemani tule koskaan lähtemään minusta pois, vaan lapsettomuus on osa minua nyt ja aina. Jos raskaus jatkuu normaalisti ja se johtaa lapsen saamiseen, tulen olemaan lapsellinen lapseton. Yhtä elämäni suurinta kriisiä, ellei jopa sitä kaikkein suurinta, ei edes syntynyt lapsi voi pyyhkiä minusta pois.

Lapsettomuudesta selviytyminen 101

Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?

Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.

Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!

Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.

Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.

Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.

Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?

Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi

Tänään se sitten tapahtui, 10.12.2014 klo 17 jälkeen, työmatkalla, pyörän selässä. Ahdistuksesta ja synkistä ajatuksista, kateudesta, katkeruudesta ja epäreiluudesta koostuva, sisälläni jo kuukausia tai oikeammin vuosia kasvanut möykky saavutti rajapyykin, jossa henkinen muuttui fyysiseksi. Pala kurkussa kasvoi ja nousta ylemmäs ja ylemmäs. Hammasta purren yritin siirtää ajatuksiani muualle, mutta tunne sisälläni oli liian voimakas. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja minun oli yhä vaikeampi hengittää, suorastaan ahdisti. Pelotti. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin lukenut Facebookin uutissyötteestä läheisen ystäväpariskunnan odottavan lasta. Ahdistuin asiasta, joka on kahdelle läheisimmistä ystävistäni yksi heidän elämänsä suurimpia, ellei jopa se suurin asia. Kuinka tuo heille niin tärkeä ja upea asia voi herättää minussa niin paljon pahaa oloa, että se muuttuu fyysiseksi?

Olen kolmenkymmenen korvilla oleva keskisuomalainen mies, joka meni naimisiin samanikäisen pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa kesällä 2012. Olimme puhuneet lapsen tekemisestä (kyllä, nimenomaan tekemisestä) pitkin avioitumisvuotta ja jossain vaiheessa kevättä tai kesää päätimme, että häärumban jälkeen olisi lapsen vuoro. Lapsellisesti, tämä lienee tässä kohtaa vielä sopiva termi, pidimme kuitenkin ehkäisystä huolta, olihan heti häiden jälkeen edessä häämatka maailman toiselle puolelle, eikä matkaa sopinut pilata aamupahoinvoinneilla. Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, silloiset ajatuksemme huvittavat. Vähänpä tiesimme tuolloin, mitä kaikkea meillä olisikaan vielä edessä. Toisaalta, mistäpä näitä me tai kukaan muukaan olisi voinut arvata mitä tuleman pitää. Vanhan vitsin mukaan kun lapsettomuus ei niin sanotusti kulje suvussa...

Nyt, kahden ja puolen vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisen yrittämisen jälkeen ja erityisesti tämänpäiväisen kotimatkalla saamani fyysisen "kohtauksen" jälkeen tein päätöksen alkaa kirjoittaa aiheesta ajatuksiani ylös. Vaikka en ole suunnitellut blogin pitämistä tai sen sisältö sen tarkemmin, voisin kuvitella tulevien kirjoitusten sisältävän jonkinlaista tarkastelua tähänastisten kokemusten ja tilanteiden sekä niiden herättämien tuntemusten osalta. Ja totta kai sitä mukaa kun asiamme etenee, lienee paikallaan kertailla tapahtumia ja kulloisiakin fiiliksiä. Hoitojen odottaminen ja niissä käyminen tuskin ainakaan helpottuu, mitä pidemmälle niissä mennään. Fiiliksiä on varmasti luvassa myös vapaa-ajan osalta. Lapsettomuus on osa minun arkipäivääni, vaikka ympärilläni elävät kymmenet tai sadat ihmiset eivät välttämättä osaa asiaa aavistaa. Jo tässä vaiheessa aiheesta on tullut meille herkkä ja jo pienetkin viittaukset aiheeseen herättävät herkästi toisinaan voimakkaitakin tunteita. Ja sen kanssa on vain elettävä. Tämä blogi kertoo meidän elämästämme ja sen synnyttämisen tuskasta. Fyysinen muuttuu henkiseksi.

En hae blogillani suurta suosiota tai laajaa huomiota. Lasken kirjoittamisen tavoitteita olevan kolme:

1. tunteiden ja tuntemusten kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset
2. keino kertoa tästä itselle niin vaikeasta ja kipeästä asiasta blogin kautta jossain vaiheessa läheisimmille ystävilleni
3. antaa tukea ja tsemppiä muille samassa tilassa päivittäin painiville.

Toisin sanoen: jos minulla tai vaimollani on yhdenkin blogahduksen kirjoittamisen/lukemisen jälkeen vähänkään parempi olo tai saan blogin kautta kerrottua aiheesta ystävilleni tai joku lapsettomuudesta kärsivä saa blogista sympatiaa ja toivoa omaan tilanteeseensa, on kirjoittaminen kannattanut. Ja viitaten kohtaan yksi, tavoite on tainnut jo täyttyä.