Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

Epävarmuus vapaudesta ja vapaus epävarmuudesta

Rakas päiväki... eiku blogi. Raportoin Sinulle jälleen yhdestä epäonnistumisesta ja pettymyksestä.

Saimme kuin saimmekin aikaiseksi vielä toisen siirron ennen käyttämämme klinikan kesätaukoa. PAS tehtiin tuttuun tapaan lääkkeelliseen kiertoon. Lyhyestä virsi kaunis: eipä siitä tullut lasta, eikä oikeastaan sitä toistakaan. Ei siis yhtään mitään, ei pihahdustakaan onnistumisesta. Alkaahan tämä olla jo melko masentavaa.

Tai en minä siitä masentavasta tiedä, mutta usko, toivo ja se kolmas tätä kaikkea kohtaan alkaa olla kyllä enemmän kuin kortilla. Vaikka korvissa kuinka kaikuisi niin lääkäreiden kuin touhussa onnistuneiden tuttavienkin sanat siitä, kuinka tilanteemme vaatii vain kärsivällisyyttä ja jaksamista, niin joudun kyllä totuuden nimissä myöntämään, ettei minulla ole kyllä kauheasti jäljellä enää kumpaakaan. Olemmekin Rouvan kanssa puhuneet, että eiköhän se meidän biologisen lapsen kohtalo ratkaista lopullisesti tulevana syksynä. Ja jälleen kerran pääsen toteamaan: se on pelottava ajatus se.

Olen taas pyöritellyt päissäni ajatusta siitä, kuinka osaan suhtautua siihen, että tämä kaikki päättyy suureen pettymykseen. Kokemukseen siitä, että elämä pettää meidät karuimmalla mahdollisella tavalla ja koko tämä matka on kuljettu täysin turhaan – ainakin tavoitteena olleen lopputuloksen näkökulmasta. En ole vielä osannut antaa vastausta itselleni, enkä osaa sitä varmasti tehdä vielä pitkään aikaan.

Samalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan yhdessä, kahdestaan. Ja tässä painotamme nimenomaan sanaa kahdestaan. Emme ole olleet, emmekä mahdollisesti koskaan tule olemaan vastuussa muista, vaan meillä on vapaus olla, tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluamme. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut takertuvani kiinni juuri tuohon vapauteen, pikkuhiljaa, salakavalasti, kuin varkain jopa itseltäni.

Omistamme Rouvan kanssa kaksi kissaa, joilla molemmilla on ikää yli 10 vuotta. Hieman laskutavoista riippuen molemmat kissamme ovat nyt siis ihmisen iässä yli 50-vuotiaita. Ja vaikka kissamme ovat meille todella, todella, todella tärkeitä ja rakkaita, olemme pohtineet Rouvan kanssa jo jonkin aikaa vähintäänkin puolitosissamme ääneen kuinka kauan niillä on vielä elinvuosia jäljellä. Toistemme lisäksi kissamme ovat ainoat vastuullamme olevat elämät. Ja voimme hyvinkin pian olla tilanteessa, jossa ainoa meille suoraan tarjottu asia on vapaus.

Olemme tavanneet tehdä yksi tai kaksi ulkomaan matkaa vuodessa. Niin myös tänä vuonna: toukokuussa kävimme tutustumassa Rooman "muinaisiin kivikasoihin", niin kuin Rouva alkoi niitä jossain vaiheessa lomaamme leikkisästi kutsua, ja seuraava matka Puolan Krakovaan on jo varattu. Matkoja suunnitellessamme törmäämme aina samaan ongelmaan: mites kissat?

Kirjoitan tästä siksi, että olen huomannut kallistuvani (ainakin tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä) kannalle: jos ei biologista lasta, niin sitten ei lasta ollenkaan. Tiedän tämän olevan rajua tekstiä, mutta samalla tulee muistaa juuri edellä kirjoittamani: tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä. Pidän ajatusta adoptiosta vahvimpana vaihtoehtona, jos sen suhteen nyt vahvuudesta voi siis puhua. Ajatus viiden vuoden pituisesta piinaavasta prosessista epävarmuuksineen ei tunnu juuri nyt oikealta. Sijaisperheenä toimimisessa tökkii puolestaan jatkuva epävarmuus huomisesta.

Niin, ehkäpä olenkin kyllästynyt vain epävarmuuteen. Tai sitten haluan vain vapautta. Tai ehkäpä nämä kaksi asiaa eivät olekaan niin valtavan kaukana toisistaan. Ehkä vapaus epävarmuudesta onkin sitä kaikkein suurinta vapautta.

Ei ehkä telemark, mutta jaloilleen nyt kuitenkin

Terve taas, blogi. En ole hylännyt sinua ja näin puolen vuoden tauon jälkeen olen taas luonasi.

Tuntuu hämmentävältä todeta, ettei näin pitkän hiljaiselon jälkeen meille kuulu kärjistetysti sanoen mitään uutta. Niin kuin kirjoituksessani Rivi seitsemän oikein on kirjoitin, keväällä tehdyn kolmannen IVF:n jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä tekemään PAS:ja Rouvan luonnolliseen kiertoon. Muistelen kehuneeni blogissani jo joskus aikaisemmin, kuinka hoitojemme osalta tuntuu menevän vuorollaan pieleen jokseenkin kaikki se mahdollinen, mikä ikinä pieleen mentävissä vain on. Ja kas, keväälläpä tätä tulikin sitten taas todisteltua todeksi.

Kirjoittelin maaliskuun lopussa, että Rouvan "piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä". Tulihan sillekin sitten lopulta piste (period, pun intended, hihi) sitten lopulta, mutta nokkelimmat saattoivatkin jo haistella, että tuo piiitkääksi venähtäminen voi tuoda jotain muttia ja mutkia matkaan. Ensimmäinen mahdollinen siirtoyritys päättyi pettymykseen jo tarkistusultrassa, kun Rouva ei vaikuttanut ovuloivan. Kaikista maailman hetkistä ovulointi jäi sitten tapahtumatta juuri tuolloin. Tietysti. Tietysti se jäi. Kuukautta myöhemmin saimme lisää kylmää vettä niskaan, kun ajoitus ei osunut kohdalleen viikonpäivien osalta. Klinikat kun eivät tee siirtoja viikonloppuisin.

Niin kevään aikaikkuna sulkeutui siirtojen osalta, kun hoitoklinikka ja keskussairaalan hoitohenkilökunta siirtyi kesätauolle, mikä pakotti tietysti myös meidät siirtymään kesätauolle kaiken tämän osalta. Ja jälleen kerran: ehkäpä se oli sitten kuitenkin vain hyvä asia? Upeaa hellesäätä tarjoillut kesä teki kyllä eetvarttia monessakin mielessä. Olimme uhranneet yhden lomaviikon jo touko-kesäkuun taitteessa viikon mittaiseen lomareissuun Portugaliin, joten yhteistä lomaa kesälle jäi kolme viikkoa. Toisaalta loman sijoittuessa pitkälti elokuun puolelle, tuntui heinäkuun hiljaisina viikkoina työskentely jo vähintään puolilomalta.

Erittäin maukkaan loman jälkeen arkeen paluu sujui yllättävän leppoisasti ja kitkatta. Ei aamuöisiä heräilyjä tai ahdistusta duunissa odottavasta tekemättömän työn määrästä, vaan hallittu laskeutuminen arkisen aherruksen rytmiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Samoin oli aika palata pikkuhiljaa arkeen myös lapsettomuushoitojemme suhteen, mikä lähtikin sitten käyntiin enemmän siinä pahassa. Ensimmäinen mahdollinen siirtoikkuna meni elokuussa jälleen sivu suun, kun kierron ajoitus ei osunut oikealle viikonpäivälle.

Nyt, kun sekä arki että taivas alkavat näyttää yhtäläisen harmailta, alkaisi Rouvan kierto olla taas siinä vaiheessa, että pääsemme taas pian jännittämään ensimmäisen tarkistusultran tuloksia sekä sen jälkeen (mahdollisen) ovulaation ajoituksen osuvuutta. Myös paluu hoitoarkeen tuntuu herättävän tunteita sekä hyvässä että pahassa. Onhan tätä asiaa nyt vain saatava eteenpäin, mutta kyllä se paluu töihin taisi sittenkin herättää lämpimämpiä fiiliksiä...

Tausta-ajatuksena PAS:ien tekemisessä luonnolliseen kiertoon oli lääkärin mukaan pieni ero alulle lähtevien raskauksien onnistumisessa – meillähän on ne kaksi niin karvasta ja raskasta keskeytynyttä keskenmenoa taustalla edellisistä raskauksista. Nyt, kun kaksi siirtoa on kuitenkin jo jäänyt tekemättä ja hoitopolkumme tallaa paikallaan, olemme jo jokseenkin päättäneet, että tämä kolmas yritys saa jäädä myös viimeiseksi. Ei vain yksinkertaisesti ihmisellä pää kestä odotella kuukaudesta toiseen sitä, että pääsisimme edes yrittämään siirtoa. Se kun ei luonnollisesti takaa meille vielä yhtään mitään.