Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi
muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka
käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai
aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
Olemme yrittäneen lasta vasta 4 kuukautta. koen itsekseni ettei oma pelkoni ole vielä minkään arvoinen, eikä oikeutettu, koska se ei ole sitä ennenkuin on yritetty 1v,2v,3v. Luonteeni vain on tällainen, pahimmat mielessä heti ekana päivänä. En ymmärrä miten tälläistä voi kestää pidempään, en voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu. En ole hyvä tunteiden käsittelijä, uskon että tuossa tilanteessa olisin jo blokannut kaiken? En tiedä, toivon teille voimia.<3
VastaaPoistaVoi Ninna, pelko, kuten kaikki muutkin tunteet ovat sitä mitä ne ovat. Tunteita ei voi valita eikä niiden tuntemista voi päättää. Ne tulevat silloin kun niiden aika on, halusitpa sitä tai et. Tärkein psykologilta saamani neuvo oli: anna itsellesi lupa tuntea niitä tunteita, joita lapsettomuus sinussa herättää. Se oli yksi tärkeimmistä asioista, joita olen lapsettomuuden tielläni oivaltanut.
PoistaKun meistä "tuli lapsettomia" eli lasta ei ollut vuoden yrittämisen jälkeen kuulunut ja varasimme ajan neuvolaan (mitä ironiaa, neuvolaan!), luulin vielä itsekin olevani kaiken kestävä ja minkä tahansa määrän painoa päällään kantava teräsmies. Kun lopulta suostuin pyytämään lähetettä työpsykologille ja olin käynyt siellä pari ensimmäistä kertaa, tajusin jokseenkin samanaikaisesti ensin oman pienuuteni sekä heti perään oman vahvuuteni: Minä osasin sittenkin nähdä sen, ettei kaikkea tarvitse jaksaa itse. Minä uskalsin sittenkin myöntää, etten ole kaiken kestävä. Olin rohkeampi kuin olin koskaan ennen ollut. Tuo rohkeus on kantanut minut - paremminkin tai meidät - tänne asti. Paljon sitä ihminen jaksaa ja kestää jos vain haluaa eikä käperry omiin pelkoihinsa ja suruunsa, vaan hakee apua sitä tarvitessaan. Apua kyllä saa, kun sitä vain rohkenee pyytää.
Kovasti peukkuja sille, ettei teidän tarvitsisi kulkea lapsettomuuden synkkää polkua.
Joskus ei auta mikään aseista, kun lapsia ja raskauksia pursuaa ovista ja ikkunoista. :/
VastaaPoistaSilloin ei auta kuin itkeä, kiukutella ja hautautua joksikin aikaa peittojen alle pimeään makuuhuoneeseen ja nukkua hetki ahdistusta pois.
Tsemppiä nykyisiin ja tuleviin koitoksiin! :)
Tämä on niin totta. Some on kyllä yksi pahimmista, mutta onneksi siihen on helppo ja tehokas lääke: vähennä somen käyttöä ja/tai blokkaa pahimmat raskaus- ja lapsiuutislähteet pois näkyvistä. Jos se yhtään lohduttaa, voin kokemuksesta kertoa, että suru ja tuska kyllä laantuu ajan mittaan. Tiedän, ettei tämä helpota oloasi juuri nyt, mutta jos se sytyttäisi edes pienen toivonkipinän teidänkin taipaleen varrelle.
Poista