Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.
Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.
Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."
Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.
Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.
Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.
Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.
Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti