Sillä tarvitsin mä senkin

Terveiset talvilomalta! Olemme viettäneet tämän viikon yhteistä talvilomaamme. Hassusti loma ei tälläkään kertaa ollut molemmilla palkallinen minun työpaikan vaihtamisen vuoksi. Sain kuitenkin haastatteluiden lomassa neuvoteltua itselleni täydet lomat, jotka pidän yhtä viikkoa lukuunottamatta omalla kustannuksella. Joustavien työaikojen vuoksi en kuittaa talvilomaviikostani kuitenkaan miinusta, koska olin ehtinyt kerryttää kahdessa kuukaudessa jopa 30 tuntia eli neljä työpäivää tuntisaldoja. Kertonee jotain siitä, miten pitkiä päiviä alkuvuodesta on tullut tehtyä...

Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.

Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.

Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"

Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?

Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.

Juha Tapio - Eläköön

Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru, myös sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet

Ja tunnelman niin herkän tavoitin

Niin vierähti taas yksi joulu Rouvan kanssa kaksisteen. Tai no, perheidemme parissahan se totta puhuen vietettiin, mutta meidän perhe koostui tänäkin jouluna meidän lisäksemme vain kahdesta karvaisesta kissalapsestamme.

Tänä vuonna oma jouluni kuitenkin erosi aikaisemmista jouluistani. Siinä missä olin aikaisempina vuosina odottanut joulua ja perheidemme kanssa vietettyä yhteistä aikaa, tuntui lähestyvä joulu tänä vuonna toisinaan jopa pahalta. Joulu on perhejuhla, mutta meistä kahdesta ei vielä perhettä saa. Jälkikäteen hieman ihmettelen, miten selvisinkin viime joulun ilman lapsettomuus-ajatuksia. Ehkä lapsettomuutemme ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä tai ehkä viime vuoden lumettomuus ja pimeys vei voiton muista synkistä ajatuksista.

Niin, lumi, tuo mieltäni molempiin suuntiin jäytävä kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut talvi-ihminen. Mikään, ei mikään säätila voita sitä hetkeä, kun maassa on lunta paksuina kinoksina ja puiden oksat notkuvat lumesta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pakkasta on sen verran kipakasti, että jokainen askel narskahtaa takaraivossa asti. Talvella, lumen tultua, minussa herää se sama pikkupoika, joka laski veljensä ja serkkunsa kanssa isän takapihalle tekemää hyppyrimäkeä iltamyöhään minisuksilla. Samalla minussa on alkanut viimeisten parin vuoden aikana herätä myös ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa, upeaa ja ihanaa voisin tehdä oman lapseni kanssa talvisin. Ja tähän ajatukseen törmäilin jatkuvasti tänä jouluna.

Lumitöitä oli kiva tehdä, mutta vieressäni ei vieläkään heilunut pikku-minä tai pikku-Rouva oman pienen lapionsa kanssa enimmäkseen levittelemässä kerran kasattuja lumipenkkoja. Lumisessa metsässä oli upeaa samoilla ja ottaa mahtavia luontokuvia vaarojen päältä, mutta kävelyretkistämme ei muodostunut vieläkään jännittäviä vaelluksia korpimetsään, jonka parhaimmalla näköalapaikalla pieni taapero olisi voinut hörpätä termarista kuumaa kaakaota lämmikkeeksi. Sain hymyn huulilleni pyydystäessäni hitaasti maata kohti leijailevia, isoja lumihiutaleita suuhuni, mutta samalla tulin myös surulliseksi: minun kuuluisi herkistyä seuratessani lapseni lumihiutalejahtia, ei pohtien omaa yksinäistä metsästystäni.

Joulun pyhinä päivittäin mieleen pulpahtaneiden lapsiajatusten keskellä osasin kuitenkin myös nauttia joulusta ja kaikkeen siihen meidän (perheidemme) perinteiden mukaan kuuluvasta. Akkujen lataaminen tutussa ja turvallisessa seurassa ruokaa ja herkkuja notkuvan ja ennen kaikkea valmiin ruokapöydän äärellä teki enemmän kuin hyvää. Jopa joululahjojen antaminen ja saaminen oli tänäkin jouluna pelkkää iloa ja onnea. Jatkuvasti palaan silti ajatukseen siitä, että lapsettomuutemme mahdollisesti jatkuessa myös joulu menettää merkityksensä ja pahimmassa tapauksessa kääntyy jopa itseään vastaan. Maallisina ihmisinä joulu on kuitenkin meille ensisijaisesti perhejuhla. Mitä jos yksi vuoden suurimmista odotuksista päätyykin vuoden suurimmaksi kauhunpaikaksi?

Mitä jos talvi menettääkin paikan sydämestäni sen saatua liian monta säröä?